Keskustelin hiljattain erään kollegani kanssa Taiwanin tilanteesta ja geopolitiikan jännitteistä Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. ”Kyseessä on kautta historian nähty nousevan ja hiipuvan suurvallan välinen konflikti”, kokenut kollegani opasti.
”Niin se kai sitten on”, vastasin ja jatkoin kysymyksellä: ”Mutta kumpi suurvalloista on kumpi?”
Sain vastaukseksi naurahduksen. Sehän on ilmiselvää. 2000-luku on Kiinan vuosisata, kuten ekonomisti Joseph Stiglitz julisti vuonna 2015. Kiinan kasvutahti on Deng Xiaopingin uudistusten jälkeen ollut käsittämätön, ja Kiina on noussut maailman teollisen tuotannon navaksi ja sen ohella korkean teknologian kärkimaaksi useilla keskeisillä aloilla. Osaamisen ja teollisen kapasiteetin lisäksi Kiina hallitsee suurta osaa kriittisistä raaka-aineista. Kiinan presidentti Xi Jinping on jo maailman vaikutusvaltaisin ihminen, Kiinan modernit asevoimat kykenevät projisoimaan voimaa globaalisti ja avaruuteen asti – ja rakentavat vauhdilla kykyä nujertaa Taiwanin puolustus. Kiinalaiset yritykset hamuavat omistuksia ja investoivat infraan ympäri maailmaa. On siis vain ajan kysymys, että Kiina nousee maailman suurimmaksi taloudeksi ja kiistattomaksi globaaliksi johtovaltioksi Yhdysvaltojen ohi.
Tai näin moni ajatteli vuosien ajan. Tuoreempi tilannekuva Kiinan väestöstä ja taloudesta on kuitenkin haastanut tämän vääjäämättömänä pidetyn tulevaisuuden.
Saavutettiinko Kiina-huippu jo?
Ensinnäkin, Kiinan talous yskii nyt monin tavoin. Kiinan talouskasvu on hiipunut ja velkataakka paisunut. Vuoden 2008 jälkeen toteutettu infraelvyttäminen johti monilta osin erittäin tehottomiin tai jopa tuottamattomiin investointeihin. Vaikka korruption kitkeminen on edennyt hyvin, kuristaa keskusjohdon tiukka ote taloudesta ja ihmisistä innovaatio- ja uudistumiskykyä. Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen kauppasota kurittaa korkean teknologian sektoreita väistämättä, ja kasvava epäluulo Kiinan kommunistisen puolueen pyrkimyksiä kohtaan vaimentaa investointihaluja.
Toisekseen Kiinan väestökehityksen trendi on tyrmäävä. Kiinan väkiluku kääntyi viime vuonna laskuun ensimmäistä kertaa kuuteenkymmeneen vuoteen. Rajallisella planeetalla se on toki oikeastaan tervetulluttakin, mutta Kiinan kannalta muutoksen vauhti on raju. Syntyvyys on laskenut jo vuosia, ja ennakkotietojen mukaan se painui viime vuonna jälleen ennätysalas: hedelmällisyysluku oli 1,09. Se yksi maailman alhaisimmista. Vertailun vuoksi matalan syntyvyyden Suomessa luku on 1,32. Näin nopea syntyvyyden lasku haastaa Kiinan huoltosuhteen. Kiinasta on tulossa vanha, ennen kuin siitä ehtii tulla vauras.
Analyyseihin onkin viime aikoina hiipinyt ajatus ”Kiina-huipusta” (peak China) kuvaamaan hetkeä, jolloin Kiinan globaali valta-asema ja vaikutus on suurimmillaan. Ja yhä useampi on analyysissään sitä mieltä, että tuo hetki on käsillä. Kiinan painiessa omien haasteidensa kanssa Yhdysvallat – se toinen suurvalta – on kerta toisensa jälkeen osoittautunut kriisiytyneestä poliittisesta polarisaatiostaan huolimatta verrattoman dynaamiseksi taloudeksi ja vetää edelleen ihmisiä työmarkkinoilleen ja innovaatioekosysteemeihinsä kaikkialta magneetin tavoin, IRA-tukipaketin parantaessa maan kykyä vastata ilmastohaasteeseen.
Muutkaan maat eivät tietenkään polje paikallaan. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on ylipäänsä tiivistänyt lännen ja demokratioiden yhtenäisyyttä, myös suhteessa Kiinaan. Euroopan Unionissa on herätty Kiina-riippuvuuteen ja riskien kartoitus ja karttaminen (de-risking) on jo käynnissä. Intia havittelee painavampaa asemaa taloudessa ja turvallisuudessa ja laajentuvien BRICS-maiden joukossa. Afrikan maissa ei ole halua jäädä Kiinan liekaan investoinneista huolimatta. Kumppaniksi länttä vastaan Kiinalle valikoitunut Venäjä puolestaan näyttää jatkuvasti surkeammalta seuralta.
Nyt näyttääkin siltä, ettei Kiina välttämättä koskaan nouse maailman suurimmaksi taloudeksi, tai jos nouseekin, jää tuo asema vain lyhyeksi piipahdukseksi.
Sortovaltiota ei pidä vähätellä
Ei Kiinaa silti ole tietenkään varaa vähätellä. Vaikka Kiinan nousu hiipuisikin, on maan asema maailmantaloudessa aivan keskeinen. Yhteisiä globaaleja haasteita, ilmastonmuutosta ja luontokatoa, ei saada selätettyä ilman Kiinaa, ja itse asiassa juuri Kiina on monessa keskeisessä vihreässä teknologiassa aurinkopaneeleista sähköautoihin ja ydinvoimasta pikajuniin kärkikastia. Euroopan riippuvuus Kiinasta on niin syvä ja moniulotteinen, että täysi irtautuminen on käytännössä fantasiaa. Maantieteeltään Keski-Aasiasta Tyynellemerelle ulottuvan Kiinan sijainti on ohittamaton jatkossakin.
Samalla on syytä pitää mielessä, että Kiina on luonteeltaan marxilais-leninistinen sortovaltio, jota kommunistinen puolue johtaa ja kontrolloi läpikotaisin. Suljetun autoritäärisen hallinnon päätöksentekoa on vaikea ennakoida, eikä vallan tiukka keskittäminen ikääntyvälle presidentti Xille tee siitä yhtään helpompaa. Hyötyjen ja riskien punninta ei välttämättä noudata lainkaan sellaista logiikkaa kuin mihin olemme avoimissa demokratioissa tottuneet.
Peak China -käsitteen tunnetuksi tehneen tutkija Michael Beckleyn arvion mukaan nousevat vallat, joiden hiipumisen merkit ovat jo näkyvissä, ovat historiallisesti olleet maailmalle kaikkein vaarallisimpia. On syytä toivoa, ettei 2030-luvun Kiina toista esimerkiksi 1930-luvun Japanin kaavaa. Maailman ja kiinalaisten etu olisi vaurastuva ja avautuva Kiina, joka kantaisi globaalin vastuunsa kuumenevalla planeetalla. Xi ja kommunistinen puolue voivat silti laskea etunsa toisin, ja viisasta onkin varautua kaikenlaisiin tulevaisuuksiin.
0 kommenttia