Puoli maapalloa luonnolle

Puolet maapallosta villille luonnolle.

Se on johtoajatus yhdysvaltalaisen biologi E.O. Wilsonin kirjassa Half-Earth: Our Planet’s Fight for Life vuodelta 2016. Nappasin kirjan matkaani kesällä divarista, ja sen lukeminen oli vaikuttava kokemus. Wilsonin tekstissä tieteellinen ote yhdistyy omakohtaiseen kuvaukseen luonnon kauneudesta, surumieliseen haikeuteen sen menettämisestä ja määrätietoiseen viestiin tarpeesta muuttaa suuntaa nopeasti samaan tapaan kuin suomalaisten Juha Kauppisen ja Ilkka Hanskin teoksissa.

Wilson ehdottaa siis vakavissaan, että puolet planeetasta pitäisi jättää rauhaan ihmisen teolliselta hyödyntämiseltä, luonnolle. Kun maa-alueista ja sisävesistä on nykyisellään suojeltu noin 16 prosenttia ja meristä alle 10 prosenttia, tavoite kuulostaa varsin kunnianhimoiselta, ehkä jopa mahdottomalta. Joulukuussa 2021 menehtynyt Wilson oli kuitenkin laajasti palkittu ja arvostettu tieteentekijä, yksi merkittävimmistä biologian tutkijoista viimeisen vuosisadan aikana, ja hän esittää tavoitteelle vankat perustelut.

Perusteluja matematiikalla ja politiikalla

Wilsonin argumentoi puolen maapallon tavoitetta sekä matematiikalla että politiikalla. Luonnonsuojelutieteen yleinen nyrkkisääntö on, että elinympäristön pinta-alan häviäminen johtaa lajien katoamiseen. Suhde ei ole lineaarinen, vaan noudattaa jotakuinkin neljättä juurta. Kun vaikkapa metsästä hakataan 90 %, katoaa vajaa puolet lajeista joidenkin sukupolvien kuluessa. Vastaavasti säilyttämällä luonnon alasta puolet, säilytetään jo laaja valtaosa lajeista. 

Poliittisesti puolikkaan kaltainen iskevä tavoite on puolestaan suoraviivaista viestiä ja selkeä visio auttaa mobilisoimaan ihmisiä. Iskevyys näyttääkin toimivan, tosin maltillisemman 30 by 30 -tavoitteen muodossa. Viime vuonna solmitun Kunmingin-Montrealin maailmanlaajuisen luonnon monimuotoisuuskehyksen yksi tavoitteista on suojella 30 prosenttia maa-, sisävesi- ja merialueista vuoteen 2030 mennessä. Suomikin on sitoutunut tähän maailmanlaajuiseen kehykseen, niin sanottuun “luonnon monimuotoisuuden Pariisin sopimukseen”.

30 prosenttia on vuoteen 2030 mennessä olisi hyvä etappi puoleen maapalloon hieman pidemmällä aikavälillä. Kunmingin-Montrealin sopimuksen onkin syytä pitää edeltäviä sitoumuksia paremmin. Luontokato kun luvattiin kertaalleen pysäyttää jo vuoteen 2020 mennessä. Pelkät tavoitteet ja sitoumukset eivät tietysti riitäkään, vaan tarvitaan tarkkoja toimia ja ohjelmia. Euroopan Unionissa tähän pyritään biodiversiteettistrategialla ja sitä toimeenpanevalla sääntelyllä.

Luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen on joka tapauksessa yksinkertaisesti mahdotonta ilman riittävää suojelualaa. Elinympäristöjen häviäminen teollisen maa- ja vesialueiden ja luonnonvarojen käytön myötä aiheuttaa itsessään luontokatoa. 

Tilannetta pahentavat myös muut ihmisen aiheuttamat paineet, kuten ilmastonmuutos. Eliölajit voivat jossain määrin sopeutua muuttuvaan ilmastoon, mutta se edellyttää tilaa. Riittävän suojelualan aikaansaaminen onkin nyt kilpajuoksua aikaa vastaan kuumenevalla planeetalla. 

Määrän ohella ratkaisevaa on tietysti myös laatu. Suojelulla on katettava erilaisten ekosysteemien koko kirjo ja erityisen arvokkaat luontokohteet ovat suojelun kiireellisin prioriteetti. On myös tärkeä ymmärtää, etteivät luonnon prosessit noudata sellaisenaan kartalle piirrettyjä viivoja. Esimerkiksi vesistöalueen suojelu auttaa vain rajallisesti, jos valuma-alueen maankäyttöön ei puututa tai virtavesien esteitä pureta.

Lisäksi suojelualueiden yhtenäisyys ja verkottuneisuus on kriittistä, sillä elinympäristöjen pirstaloituminen kiihdyttää elinympäristöjen häviämisen tekemää tuhoa. Yksittäisten suojelualueiden ohella tarvittaisiinkin enemmän ne yhdistäviä luontokäytäviä. 

Pelkkä raha ei ratkaise, on myös kulutettava vähemmän

Suomen osalta kiinnostavan ehdotuksen teki hiljattain biologi Risto Sulkava Suomen luonto -lehdessä, jossa hän esitti 5 kilometriä leveiden käytävien muodostamaa Suomen kattavaa luontokäytäväverkostoa metsäluonnon suojelemiseksi. Kartoituksen perusteella lisäsuojelun tarve verkoston toteuttamiseksi olisi noin 2,2 miljoonaa hehtaaria, josta yli puolet olisi valtion maita. 

Riittävien suojelualueiden muodostaminen meillä ja maailmanlaajuisesti edellyttää rahoitusta ja tehokkaita markkinamekanismeja. Pelkästä rahasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan viime kädessä ihmiskunnan käyttämästä tilasta tällä planeetalla, rajallisesta resurssista, jota ei saa kaupasta lisää. Jotta puolet maapallosta voitaisiin jyvittää villille luonnolle, täytyy energiaa, raaka-aineita ja ruokaa sekä tuottaa että kuluttaa mahdollisimman vähäisellä ympäristöjalanjäljellä. 

Onneksi luonto on paitsi herkkää, myös usein yllättävän sitkeää. Mietin tätä hiljattain, kun katselin taimenia Longinojalla. Tuntuu uskomattomalta nähdä komeita lohikaloja polskimassa purossa keskellä Helsinkiä. Määrätietoisella luonnonystävien työllä elinympäristö on kuitenkin saatu kuntoon, jossa se on mahdollista, ja joka auttaa uhanalaista lajia uusiin ympäristöihin, kunhan niitä ennallistetaan.

Luonnon palautumiskyky voi yllättää positiivisesti, jos tartumme toimeen ja jätämme ja teemme luonnolle tehokkaasti tilaa kukoistaa.

Luonnon palautumiskyky voikin yllättää positiivisesti, jos tartumme toimeen ja jätämme ja teemme luonnolle tehokkaasti tilaa kukoistaa. Aika käy kuitenkin vähiin, ja mitä ahtaammalle ja köyhemmäksi luonto ajetaan, sitä enemmän ehtii tapahtua peruuttamatonta tuhoa ja kokonaisia lajeja, geneettistä vaihtelua, eliöyksilöitä ja omalaatuisia populaatioita kadota.

Monelle, itseni mukaan lukien, luonnolla on tärkeä itseisarvo, ja luontokokemukset aivan välttämättömiä henkiselle hyvinvoinnille. Ja vaikkei luonnosta itse niin välittäisikään, kannattaa sen puolesta olla huolissaan. Koko taloutemme ja yhteiskuntamme on äärimmäisen riippuvainen siitä elossapitojärjestelmästä, jonka maapallon ekosysteemit ja elonkirjo muodostavat. Sen verkon purkaminen pala palalta on erittäin vaarallista, ja jokainen askel tuhossa pidemmälle lisää riskiä erittäin ikävistä yllätyksistä.

Onkin niin, että jos jätämme puolet maailmasta luonnolle, menee omalla puolikkaallammekin paljon paremmin.