Pihalla luonnosta

Suomen Luontopaneeli julkaisi joulukuun alussa kattavan raportin Suomen luonnon tilasta ja tarvittavista politiikkatoimista luontokadon pysäyttämiseksi. Maaluontotyyppeihin keskittyvän katsauksen yhteenvedossa muistutetaan lakonisen pysäyttävästi siitä, että Suomen ympäristö on kaukana eheästä luonnontilasta: “Suomen luonnon tilasta kaikkiaan 68 prosenttia on hävitetty jo ennen vuotta 2000.”  

Ja ei, luonnon heikentyminen ei suinkaan pysähtynyt vuoteen 2000, vaan on jatkunut siitä.

Uutisoinnissa seikkaperäisestä raportista nousi otsikoihin juuri tämä noin 70 prosentin hävitys. Tutkijoiden kiistatta epämiellyttävä viesti kirvoitti erikoisia kommentteja. 

Kokoomuslainen entinen työelämävaikuttaja Sture Fjäder ilmoitti, ettei luontokatoa ole kun ei sitä lentokoneen ikkunasta näy. Perussuomalaisten kansanedustaja Jani Mäkelä oli samoilla linjoilla kokemuksellaan kulkemisesta Helsingin ulkopuolisessa Suomessa. Politiikan toimittaja Vesa Kallionpää kiisti hänkin raportin tulokset vastaavilla argumenteilla, ja haukkui samalla asiattomasti myös sen tekijät.

Metsänomistajille ja metsäammattilaisille suunnattu Metsälehti päätti puolestaan antaa palstatilaa Seppo Vuokon tarkoitushakuisia virheitä vilisevälle purkaukselle, jossa Luontopaneelin selvityksen väitettiin olevan roskaa.

Fjäder, Mäkelä ja Kallionpää saivat sanomisistaan ansaittua kritiikkiä, mutta heidän töräyksillään on myös satoja peukutuksia. Vuokon tekstiin julkaistiin ansiokas vastine, mutta faktat tuskin purevat moniin niistä, joita Vuokon tekstin henki miellytti.

Suomessa on paljon ihmisiä, joiden mielestä huoli maan luonnon tilasta on turhaa, liioiteltua tai hörhöilyä. 

Nämä ihmiset ovat väärässä. Väärä käsitys asioiden tilasta on kuitenkin ymmärrettävää, sillä sitä ruokkii useampi inhimillinen ja yhteiskunnallinen tekijä.

Yksi syy on tietysti ihan se, että ihmisen perspektiivistä katsoen eheää luontoa näyttäisi tosiaan Suomessa olevan vaikka kuinka. Maahan on puita ja metsää täynnä, katsoi sitä sitten auton tai lentokoneen ikkunasta. Teollisuuden saastepäästöjä on saatu aisoihin, ja ilma on puhdasta.

Perspektiivi kuitenkin pettää. Tasaikäinen talousmetsä voi näyttää eheältä luonnolta ihmiselle, mutta lahopuusta riippuvalle kovakuoriaiselle se on aivan eri ympäristö, kuten Pyry Toivonen X-ketjussaan avaa. Vastaavasti luonnon tyhjentäminen suurpedoista tai esimerkiksi majavista muuttaa koko ekosysteemiä voimakkaasti. Saastepäästöjen poistaminen ei pelasta luontoa intensiiviseltä taloudelliselta hyödyntämiseltä.

Tavallisen tallaajan arkinen havainnointi ei annakaan luonnon ekologisesta tilasta välttämättä lainkaan oikeaa kuvaa.

Näkökulmaa havainnointiin vinouttaa myös niin sanottu shifting baseline -ilmiö. Vertailukohtamme siihen, miltä koskematon tai eheä luonto näyttää, on muuttunut ajan mittaan luonnon köyhtymisen ja muutoksen myötä. Me ikään kuin totumme koko ajan liian heikkoon luonnon tilaan.

Vinoutunutta luontokuvaa on myös ylläpidetty ja rakennettu tietoisesti. Suomessa kulkee kansanviisautena – jopa koulukirjoja myöten – ajatus siitä, että avohakkuut olisivat ikään kuin luonnollinen osa metsän ekologista kiertoa, rinnastuen metsäpaloihin. Tällainen käsitys on tietysti intensiivisestä metsätaloudesta hyötyvien yritysten ja tahojen intressissä, vaikka se ei totta olekaan.

Moni arkijärkinen päättely tai mielikuva luonnon tilasta meneekin metsään. Lappi on mielikuvissa – myös omissani – täynnä upeaa arktista luontoa, jota suojelee sen tyhjyys ihmisistä. Tosiasiassa porotalous on putsannut laajoja alueita jäkälästä. Myös suurpetokannat pidetään metsästämällä kitkuisen pieninä porojen suojelemiseksi. 

Vastaavaa vaivihkaista, mutta varsin laajaa luonnon köyhtymistä on aiheutettu myös patoamalla liki kaikki Suomen merkittävät virtavedet ja ojittamalla massiiviset määrät soita metsien kasvattamiseksi.

Intuitiota luonnon tilan ymmärtämisessä haastaa sekin, että luontoa voi säästyä yllättävissä paikoissa. Betonihelvetiksi ristityssä Helsingissä on monia erittäin arvokkaita luontokohteita. Asun itse metroaseman vieressä ja vartin kävelymatkan päässä on yksi Suomen kansainvälisesti tärkeiksi tunnistetuista lintualueista, jossa on havaittu yli 300 lintulajia.

Myös esimerkiksi puolustusvoimien ampuma-alueet tarjoavat suojasatamia harvinaisille lajeille. Voikin sanoa, että tykillä ampuminen on hakkuita vähemmän haitaksi luonnolle. Maatalous puolestaan voi olla luonnolle sekä ystävä että vihollinen: toisaalta päästöt ja maankäyttö köyhdyttävät luontoa, toisaalta perinnebiotoopeilla ylläpidetään erittäin uhanalaista lajistoa ja luontotyyppejä. 

Mutu ei siis ole oikea pohja politiikalle, jos oikeasti välittää Suomen luonnosta. On välttämätöntä pitää yllä tilannekuvaa luonnosta tutkimuksen keinoin ja etsiä tieteeseen perustuen parhaita ja vaikuttavimpia keinoja sen suojelemiseksi. Tässä juuri Luontopaneelilla on tärkeä rooli päättäjien evästäjänä, ja paneelin ehdotukset politiikkatoimiksi painavaa asiaa. 

Kovasta köyhtymisestä huolimatta Suomessa on vielä jäljellä upeaa luontoa. Pitkäjänteisellä luontopolitiikalla voidaan muuttaa suuntaa niin, että sitä on jatkossakin ja vielä upeampana. Onnistuminen vaatii tosiasioiden tunnustamista ja rohkeutta tarttua vaadittuihin tekoihin.