Päämääränä mitalit vai väestön liikkuminen?
Pariisin olympialaisten heikon kisamenestyksen jälkeen on käyty jälleen jälkipyykkiä ja pohdittu, mitä asialle voitaisiin tehdä. Onko urheilun tärkein päämäärä kuitenkaan saada arvokilpailuista mahdollisimman paljon mitaleja, pohtii ruuhkavuosia viettävä kahden liikkuvan lapsen äiti Outi Liuska.
Suomi osallistui Pariisin olympialaisiin isolla joukkueella. Käteen jäi paljon kokemuksia, joitakin pistesijoja, omia ennätyksiä, mutta ei yhtään mitalia ja iso jälkipyykki. Mikä meni pieleen ja miksi niin pääsi tapahtumaan?
Tärkeä kysymys on, onko urheilun tai liikunnan tärkein päämäärä saada arvokilpailuista mahdollisimman paljon mitaleja? Ammatikseen urheilevan tai huipulle tähtäävän henkilön tavoite luultavasti on olla mahdollisimman hyvä ja menestyä kilpailuissa. Laajemmassa mittakaavassa mitalit ovat kiva lisä väestön liikkumisesta saatavien muiden hyötyjen rinnalla.
Julkisuudessa puhutaan säännöllisesti lasten ja nuorten liian vähäisestä liikkumisesta ja aikuisten huonosta kunnosta. Arvokilpailut ja niissä menestyminen - tai paremminkin sen puute - nostavat keskusteluun yhtä säännöllisesti ongelman maan huippu-urheilun tilasta.
Nyt mitalittomien olympialaisten jälkeen keskustelu on saanut uusia piirteitä esimerkiksi olympiakomitean tehtävästä tai rahoitusten painotuksista. On nostettu esille erilaisia näkökulmia menestyksen saavuttamiseksi jatkossa. Pitäisikö rahoitusta ohjata vain muutamien lajien pariin, joista menestystä voisi saada? Pitäisikö nostaa esille maailmanlaajuisesti harvinaisempia lajeja ja panostaa niihin? Pitäisikö nuoria tukea entistä nuorempana? Pitäisikö nuorten löytää oma lajinsa aikaisemmin ja panostaa vain siihen? Oma vastaukseni jokaiseen kysymykseen on: ei pitäisi.
Mielestäni tärkeintä olisi tukea ja kannustaa kaikkia liikkumaan mahdollisimman paljon ja monipuolisesti. Lasten ja nuorten kohdalla on surullista huomata, että oma laji pitäisi valita ajoissa ja siihen panostaa treenaamalla monta kertaa viikossa. Tämä tarkoittaa, että lasten vapaa-aika ei riitä kokeilemaan erilaisia lajeja tai harrastaa useampaa toisiaan tukevaa lajia samanaikaisesti. Tämä heikentää myös mahdollisuuksia ulkoilla ja liikkua kavereiden kanssa vapaasti.
Tärkeää on myös huomioida ne lapset, jotka eivät halua huippu-urheilijaksi. Onko heillä mahdollisuutta harrastaa liikuntaa 1-2 kertaa viikossa omaksi huviksi ilman muuta tavoitetta kuin hauskanpito tai liikkuminen porukassa? Onko tämä kaikille taloudellisesti mahdollista?
Valitettavan usein lasten liikunnasta puhuttaessa tarkoitetaan nimenomaan urheiluseurojen järjestämää liikkumista. Lapset pystyvät liikkumaan mielettömiä määriä ohjattujen treenien lisäksi, jos heille antaa siihen mahdollisuuden. Todennäköisesti pihapelien, pyöräilyn, keppihevosten tai muun vastaavan parissa lapset liikkuvat todellisuudessa enemmän kuin autokyydillä harrastuksiin kulkevat lapset. Lapsia ei aina olisikaan pakko viedä autolla harrastuksiin tai kouluun tai kaverille. Varsinkin kaupunkialueilla yleensä useimmat lapsen tarvitsemat kohteet ovat kävely- tai pyörämatkan päässä.
Suomessa vielä toistaiseksi lasten on turvallista liikkua itsekseen tai kavereiden kanssa. Tosin aikuisillekin tekee ihan hyvää saattaa lapsi harrastukseen kävellen tai pyörällä autolla kyyditsemisen sijaan. Jos aikataulun tai matkan vuoksi lapsi pitää kyyditä, kannattaa aikuisen harkita kahviossa tai autossa istumisen sijaan omaa lenkkiä harrastuspaikan lähettyvillä. Valitettavan harvassa on urheiluseurat, jotka järjestävät myös aikuisille ohjattuja treenejä samaan aikaan, kun lapset ovat harrastuksissaan. Erityisesti ruuhkavuosiarjessa elävät harrastuskuskit saattaisivat arvostaa tällaista mahdollisuutta.
Kansanterveydellisestä näkökulmasta jokaisen ihmisen kaikki liikkuminen eli jokainen askel, polkaisu, rappunen tai käden heilautus on ehdottoman hyvä asia. Kunto kohenee jo pienestäkin liikunnasta. Unen laatu on parempaa reippailun jälkeen. Jaksaminen työssä tai koulussa paranee. Liikunnalla pystytään myös ehkäisemään monia sairauksia tai tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja. Vaikka tähtäin olisi huippu-urheilussa, on silloinkin kaikki liikunta hyvästä ja tukee päälajia. Huipulle tähtäävienkin lasten ja nuorten olisi hyvä liikkua paljon ja monipuolisesti eikä panostaa pelkästään yhteen lajiin treenaamiseen. Kun lisätään koululaisten kaikkea liikkumista, luultavasti huippu-urheilu ja siinä menestyminen tulevat itsestään perässä.
Onko monipuolisesta ja säännöllisestä liikkumisesta missään vaiheessa elämää kenellekään haittaa? Tämä on iso kysymys, jota myös Vihreä liikunta- ja urheiluseura ViLU yrittää nostaa keskusteluun. Seuran tavoitteena on lisätä liikuntaa ja sen mahdollisuuksia myös ekologisesta ja yhdenvertaisesta näkökulmasta.
Outi Liuska
Kirjoittaja on ruuhkavuosia viettävä kahden liikkuvan lapsen äiti ja ViLU:n aktiivi
