Euroopassa tehdään huipputiedettä, mutta se ei muutu kilpailukyvyksi

Kalle Pusa

Vuonna 1957 taivaalle ilmestyi uusi tähti: Neuvostoliiton Sputnik.

Maailmanhistorian ensimmäinen satelliitti ravisteli amerikkalaiset hereille. Takapajuisena pidetty neuvostokansa oli onnistunut ennen heitä. Amerikan tieteellinen etumatka oli ollut lumetta.

Sputnik oli kipinä, joka aloitti suuren tiederahoituksen ajan. Yhdysvaltain liittovaltio alkoi rahoittaa tutkimusta miljardeilla, ja tuloksia syntyi. Amerikkalaiset yliopistot tehtailivat innovaatioita liukuhihnalta: luotiin turbiinimoottoreita, algoritmeja, syöpähoitoja, tutkateknologiaa, uusia antibiootteja sekä muita modernin maailman rakennuspalikoita.

Keksinnöt muuttuivat myös yrityksiksi. Tiederahoitus auttoi iPhonen, Symantecin sekä VMWaren maailmalle. Raha oli esimerkiksi PageRank-algoritmin takana, mikä muodosti Googlen liiketoiminnan ytimen.

Yhdysvaltojen Sputnik-hetki johti satumaiseen rikkauteen.

Taantuvan Euroopan Sputnik-hetki

Viimeistään laajat kielimallit räjäyttivät Euroopassa keskustelun teknologiakuilusta ja siitä, miksi lähes kaikki uudet innovaatiot tuntuvat tulevan joko Yhdysvalloista tai Kiinasta.

Ranskalainen professori Francis de Véricourt kirjoitti vuonna 2024, että Eurooppa on kriittisesti jäämässä jälkeen uuden teknologian aloilla. Hän vertasi Euroopan tilannetta Kiinaan teollisen vallankumouksen aikana, jolloin vauras keisarikunta jäi länsimaiden jalkoihin teknologiavajeensa vuoksi.

Helsingin Sanomat kirjoitti puolestaan maaliskuussa 2025, että Euroopassa on jätetty teknologian kehitys retuperälle.

Euroopan komissio on esittänyt, että takamatka johtuu pitkään laahanneesta tieteen rahoitusvajeesta. Useat Euroopan maat ovatkin ryhtyneet pumppaamaan rahaa tieteeseen.

Yksi Suomen näkyvimmistä panostuksista on ollut opetus- ja kulttuuriministeriön vuosille 2024–2027 rahoittama tohtorikoulutuspilotti, joka avasi satoja uusia tohtoripaikkoja.

Ratkaiseeko tutkimusrahoitus kilpailukykymme ongelmat? Onko nyt käsillä Suomen – ja Euroopan – Sputnik-hetki?

Euroopassakin tehdään huippututkimusta

Aalto-yliopiston koneoppimisen professori Arno Solin pitää koko ajatusta Euroopan Sputnik-hetkestä liioiteltuna.

“Eurooppa ei ole jäänyt jälkeen tutkimuksessa. Kielimallit ovat vain kouriintuntuva esimerkki tekoälystä. Nyt kuka tahansa voi avata selaimen ja nähdä, mihin nämä kielimallit kykenevät.”

Tutkimus on Solinin mukaan ollut hyvillä raiteilla koko hänen uransa ajan. Euroopassa – ja Suomessa – tehdään tekoälyn kärkitutkimusta. Solin on nähnyt tämän toimiessaan yhteiseurooppalaisen ELLIS-verkoston tutkijana sekä Suomen tekoälykeskuksessa FCAI:ssa.

Tilastot tukevat Solinia. Amerikkalainen Center of Data Innovation -ajatuspaja julkaisi vuonna 2019 laajan raportin Kiinan, EU:n ja Yhdysvaltojen tekoälytutkimuksesta. Sen mukaan Kiinan jälkeen EU tuotti määrällisesti toiseksi eniten tekoälytutkimusta, joka oli myös vaikuttavampaa kuin Kiinan tutkimus. Tutkimuksen kärkisijaa piti Yhdysvallat. Raportti paljastaa kuitenkin, että tekoälyn käyttöönotossa ja soveltamisessa Eurooppa laahasi perässä.

Yritysten tulisi tutkia rohkeasti ja kunnianhimoisesti

Kiinnostus kielimalleja kohtaan on muuttunut rahaksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö on panostanut kymmeniä miljoonia tekoälyn tohtorikoulutuspilottiin ja uusia tekoälytohtoripaikkoja avattiin sata. Yksittäisen tutkijan näkökulmasta ei voi kuitenkaan puhua runsaudensarvesta. Rahaa on enemmän, mutta alalle hakeutuu myös enemmän väkeä.

“Sataan tohtoripaikkaan haki yli 3 000 hakijaa. Loistavia hakijoita jäi rannalle”, Solin toteaa.

Tutkimusrahoituksen ja tutkimuksen tason sijaan Solin näkee Suomen kilpailukyvyn ongelman muualla.

“Meiltä puuttuvat suuret tekoäly-yritykset, ja teollisuudessa huippututkimusta tekevät pitkälti yhdysvaltalaiset teknologiajätit. Suomessa yritysten tekoälyinvestoinnit typistyvät usein siihen, että hankitaan työntekijöille copilot-lisenssit.”

Solinin mukaan osaajat ja yritykset eivät löydä toisiaan. Hän vertaa Suomen tilannetta Ruotsiin, jossa hän on työskennellyt muun muassa Uppsalan yliopistossa vierailevana tutkijana.

“Ruotsissa yritykset saattavat rahoittaa väitöskirjan palkkaamalla tutkijan suoraan. Tutkija tekee vapaata tutkimusta, mutta istuu päivän viikossa yrityksen toimistolla. Projektin lopussa yrityksellä on jo perehdytetty tohtoritason osaaja käytössään.”

Länsinaapurillamme on ainakin yksi globaali teknologiajätti: Spotify. Solin peräänkuuluttaakin kunnianhimoa suomalaisilta yrityksiltä.

“Yritysten tulisi tutkia rohkeasti. Ei huippututkimuksen ja uuden tuotekehityksen voi ajatella olevan jotain, jota rahoitetaan vain veronmaksajien rahalla.”

Suomessa ei jahdata sähköjäniksiä

Lähes 30 vuotta alaa seurannut Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori Jussi Kangasharju ei myöskään tunnista Sputnik-hetkeä tai takamatkaa.

“Suomi on jatkuvasti kouluttanut tulevaisuuden osaajia ja tehnyt huippututkimusta. Jollain Kiinalla on tietenkin valtavat resurssit, mutta tieteessä on kyse myös laadusta. Ja siinä Suomi ja Eurooppa pärjäävät.”

Tekoälybuumi on toki muuttanut rahoituksen painotusta, mutta kiinnostus kielimalleihin ei ole syönyt happea huoneesta.

“Joku saattaa kitistä jostain tekoälyn kultapossukerhosta, mutta trendit menevät aalloissa. Aloitin urani Nokia-aikana tutkimalla mobiiliverkkoja, jolloin minä hyödyin hypestä. Viiden vuoden päästä siitä hyötyy taas joku toinen”, Kangasharju sanoo.

Rahoitusta on siis riittänyt, vaikka sen painotukset ovatkin vaihdelleet. Hän muistuttaa puhuvansa vain oman alansa tutkimusrahoituksesta. Muilla akatemian aloilla tilanne on saattanut olla hyvin erilainen.

Tutkimusrahoitus on Kangasharjun mukaan myös oikein suunnattua.

“Rahoituksen hyvä puoli on aina ollut se, ettemme jahtaa sokeasti sähköjäniksiä, vaan teemat ovat lähtökohtaisesti tutkijoiden päätettävissä. Ajankohtaiset aiheet toki ohjaavat teemoja, mutta pääsääntö on ollut se, että valtio toimii vain rahoittajana ja akatemia ohjaa tutkimusta.”

Rahoitus ennemmin palasina kuin suurprojekteina

Tieteelle voisi tietenkin aina antaa enemmän rahaa, mutta Kangasharjukin näkee, että rahan hajautumista voisi parantaa.

“Suurten yksittäisten projektien sijaan rahoituksen voisi jakaa järkevän kokoisina palasina useammalle hakijalle. Mitä enemmän arpoja on pelissä, sitä todennäköisemmin joku niistä voittaa.”

Myös Kangasharju näkee ongelmana sen, että tieteen tulokset jäävät akatemiaan. Osasyynä saattaa olla yhteiskunnan vinoutunut suhtautuminen tohtoreita kohtaan.

“Tohtorintutkinto nähdään puhtaasti akateemisena, vaikka se on oikeasti pitkän opintopolun viimeinen etappi. Valmis tohtori on aina vaativiin työtehtäviin kykenevä huippuosaaja.”

Kokenut tutkija nähdään hyödyllisenä vain akatemiassa, ja tämä aiheuttaa Kangasharjun mukaan ongelmia.

“Kaikista ei voi tulla professoreita. Viime vuosien aikana olemme kouluttaneet satoja tohtoreita, mutta uusia professuureja on avautunut vain kourallinen. Tie professoriksi on kivinen ja suurin osa putoaa pois polulta. Tämä ei kuitenkaan olisi mikään ongelma tutkijoille tai yhteiskunnalle, jos hyppy akatemiasta yritysmaailmaan sujuisi kivuttomasti.”

Nuoretkin tutkijat elävät mielekästä elämää

Haastateltavat ovat olleet professoreja, joiden akateemisesta alkutaipaleesta on aikaa. Miltä rahoitustilanne näyttää nuorten näkökulmasta?

Aalto-yliopiston väitöskirjatutkijoiden vastaukset kertovat myönteistä tarinaa. Etenkin uudet tohtoriohjelmat näkyvät arjessa.

Tutkijan leipä on toki edelleen kapea, ja palkkakuilu yksityisen ja akatemian välillä on syvä. Tämä korostuu erityisesti soveltavilla aloilla, joilla samankaltaisesta työstä saatetaan yksityisellä maksaa tuplasti parempaa palkkaa.

Teollisuus vetää, mutta akatemiassa on puolensa. Puhdas tutkimus ja vapaus houkuttelevat. Teknisillä aloilla rahoitustilanne luo uskoa siihen, että tutkimusta voi jatkaa halutessaan.

"Emme tutki Suomessa nälkäpalkalla"

Konenäköä väitöskirjassaan tutkiva Santeri Mentu avaa tilannetta tarkemmin. Diplomi-insinööriksi valmistumisensa jälkeen Mentu työskenteli muutaman vuoden teollisuudessa datatieteilijänä. Ajan kanssa Mentu kiinnostui yhä enemmän kone- ja syväoppimisesta. Yliopisto tarjosi mahdollisuuden syventyä kiehtoviin kysymyksiin.

“Paluu akatemiaan kävi sujuvasti. Esitin aihetta professorilleni, joka hoiti rahoituksen Suomen tekoälykeskus FCAI:n kautta. Minulla oli tuuria matkassa, mutta toisaalta rahoitusta olisi ollut saatavilla myös muuta kautta.”

Akateeminen elämä on niukempaa, mutta väitöskirjatutkijan palkalla elää aivan tavallista kaupunkilaiselämää. Tilanne tekniikan alalla Suomessa on oikeastaan parempi kuin monessa muussa maassa.

“Kun puhun saksalaisten väitöskirjatutkijoiden kanssa, huomaan, että meillä Suomessa ovat asiat todella hyvin. Emme tutki nälkäpalkalla“, Mentu kertoo.

Tarkkoja tilastoja eri maiden väitöskirjatutkijoiden palkkatasosta on vaikea löytää johtuen rahoitusmuotojen kirjavuudesta, mutta tekniikan ohjelmien palkkalistat paljastavat, ettei suomalaisilla yliopistoilla ole ainakaan mitään hävettävää.

Suomalaiset yliopistot ovat Mentun mielestä muutenkin houkuttelevia tutkijoille.

“Tietenkin huippuyliopistot — Cambridge, Oxford, ETH Zurich — ovat omassa sarjassaan, mutta me kilpailemme tasavertaisesti pohjoismaiden sekä Länsi-Euroopan kanssa.”

Rahoituksen taso ei siis estä akateemisen uran jatkamista eikä rahoituksen saaminen tunnu lottovoitolta. Professuurit ovat kuitenkin valtavan työn takana.

“Professuurin saaminen on epävarma globaali tuolileikki, joten suuria päätöksiä oman arjen ja tulevaisuuden suhteen ei voi tehdä”, Mentu sanoo.

Tieteen tulee muuttua kilpailukyvyksi

Haastatellut suomalaiset asiantuntijat kertovat samaa tarinaa: Akatemia tekee osansa, nyt on yritysmaailman aika saada rivinsä suoriksi.

Professorien mukaan erityisesti suurten suomalaisten yritysten tulisi varmistaa, ettei innovaatio jää lojumaan akatemiaan.

Tällä hetkellä keksinnöt lähtevät enimmäkseen pienistä kasvuyrityksistä, jotka amerikkalaiset ostavat pois niiden kasvaessa. Tätä ei tiederahoitus voi korjata.

Puhe Sputnik-hetkestä on siis vahvasti liioiteltu. Takamatkaa on, mutta se ei ole tieteellistä.

Nyt on yritysten vuoro katsoa tähtitaivaalle.