Atlantin takana on ilmaston kannalta paljon pelissä

Kun etsitään hyvää ilmastopolitiikan esimerkkiä, katse kääntyy harvemmin Yhdysvaltoihin. Maa on valtavan iso ilmastopäästäjä. Se on sitä absoluuttisesti, sillä Yhdysvaltojen hiilidioksidipäästöt ovat maailman toiseksi suurimmat Kiinan jälkeen ja kattavat noin 15 % maailman päästöistä. Henkeä kohden vertailtaessa hiilijalanjälki on vielä hurjempi, sillä Yhdysvalloissa asuu vain nelisen prosenttia maailman väestöstä. Lisäksi on huomioitava, että merkittävä osa esimerkiksi Kiinassa tuotetusta tavarasta vastaa amerikkalaisten kuluttajien kysyntään.

Myös maan nykyisen presidentin Donald Trumpin ilmastopolitiikka on perin synkkää. Irtautuminen Pariisin ilmastosopimuksesta, tieteenvastaisuus, fossiilihankkeiden vauhdittaminen ja pyrkimykset purkaa päästöjen sääntelyä ovat esimerkkejä julman piittaamattomasta linjasta. Osavaltiotasolla pannaan toki hanttiin ja tehdään monenlaista merkittävää ilmastotyötä. Tosin kokemukset Kaliforniasta osoittavat, että pelkistä hyvistä aikeista ei välttämättä synny hyvää politiikkaa.

Yhdysvaltoja ei siis voi kutsua varsinaiseksi ilmastojohtajaksi, mutta asia voi kuitenkin muuttua. Amerikkalaisilla on rohkaiseva historia suurista yhteiskunnallisista reformeista ja teollisesta mobilisaatiosta yhteisen tavoitteen edistämiseksi. Koko nykyisen kestävään siirtymään tähtäävän, myös Euroopassa omaksutun Green Deal-ajatuksen esikuvana on vuosien 1933-1939 yhdysvaltalainen New Deal-politiikka.

Toisen maailmansodan alla ja kuluessa Yhdysvaltojen teollinen mobilisaatio puolestaan oli mittakaavaltaan nykyvalossa lähes käsittämätön: monilla teollisuuden aloilla tuotanto moninkertaistettiin – jopa kymmen- tai monisatakertaiseksi vuosien 1938 ja 1945 välisenä aikana. 60-luvun Apollo-ohjelma lienee modernin ajan komein insinöörityön näyte.

Nyt ei olla torjumassa lamaa, voittamassa sotaa tai valloittamassa avaruutta, vaan muokkaamassa energiatalous ja materiaalinen kulutus yhteiskunnan tasolla uusiksi. Silti historian esimerkeistä voi ottaa opiksi.

Demokraattipuolue ja presidenttiehdokas Joe Biden ovat esitelleet varsin kiinnostavia ja kunnianhimoisia ilmastolinjauksia. Biden on julkaissut sekä  suunnitelman ilmastopolitiikasta että eräänlaisen reilun muutoksen suunnitelman ympäristöoikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisesta taloudellisesta kehityksestä. Lisäksi demokraattipuolueen vaaliohjelmassa on monia ja myös melko yksityiskohtaisia ilmastopoliittisia linjauksia.

Trump ei ole julkaissut vastaavaa koherenttia politiikkasuunnitelmaa osana kampanjaansa, ainoastaan listan tavoitteistaan. Republikaanipuolue ei päättänyt puoluekokouksessaan varsinaista puolueohjelmaa, vaan tuloksena oli yhden sivun pituinen Trumpin tukilausunto höystettynä demokraattien ja median haukkumisella sekä vuoden 2016 puolueohjelman kopioimisella. Tämä kertonee paljon puolueen tilasta. Niistä ajoista, jolloin ilmastonmuutos oli puoluerajat ylittävä ongelma, on tultu kauas.

Bidenin ja demokraattien suunnitelmista löytyy sekä ylätason tavoitteita että tarkempia keinoja. Suunnitelmien mukaan Yhdysvallat olisi hiilineutraali 2050 ja energiatalous pyörisi täysin puhtailla energialähteillä. Vuoteen 2030 mennessä suojeltaisiin 30% maan pinta-alasta.

Visiona on myös “toinen rautatievallankumous” ja maailman puhtaimman, turvallisimman ja nopeimman rautatieverkoston rakentaminen, jonka osina olisivat mm. nopea raideyhteydet sekä itä- että länsirannikolla ja näiden välillä. Kansainvälisessä ilmastopolitiikassa Yhdysvallat palaisi luonnollisesti Pariisin sopimuksen piiriin. Ilmastonmuutoksesta olisi määrä tulla keskeinen prioriteetti turvallisuuspolitiikassa ja kaavailussa ovat myös kahdenvälisen USA-Kiina-ilmastoyhteistyön kehittäminen sekä hiilitullijärjestelmä. 

Viiden vuoden aikana on tarkoitus ottaa käyttöön 500 miljoonaa aurinkopaneelia ja 60 000 tuuliturbiinia. Sähköautoille kaavaillaan 500 000 julkista latauspaikkaa 2030 mennessä samalla kun sähköautojen ostamista edistettäisiin verohyvityksellä. Uudenlaisen ARPA-C-tutkimusviraston (Advanced Research Projects Agency) olisi määrä kehittää tarpeellisia skaalautuvia ilmastoratkaisuja kuten modulaarista ydinvoimaa, energiavarastoja ja vedyntuotantoa.

Kaikkinensa Biden esittää 1,7 biljoonan dollarin verran liiittovaltion investointeja näitä tavoitteita vauhdittamaan seuraavan kymmenen vuoden aikana, ja suunnitelmassa arvioidaan tästä seuraavan vielä 5 biljoonan lisäinvestoinnit osavaltio- ja paikallistasoilla ja yksityisellä sektorilla. 

Paljon hyvää ja kaunista olisi Bidenin myötä siis tarjolla – ainakin paperilla.

Ohjelmien merkitys itse vaaleihin lienee polarisoituneessa kulttuurisota-asetelmassa pieni, ja vaalilupauksista on vielä pitkä matka toteutukseen ja kongressin ja senaatin tuki ohjelmille on sekin tietysti tarpeen. Hypetyksen alta voi kuitenkin arvioida suunnitelmien kovaa ydintä. Vuodelle 2050 asetettu hiilineutraalisuustavoite on sama kuin EU:lla nyt. Kun huomioi sen, että 1,5 asteen tavoittelu vaatisi käytännössä maailman nettopäästöt nollan tuntumaan 2050, ei tätäkään tavoitetta voi pitää vielä riittävänä, vaikkakin suunta olisi oikea ja kiristetty Obaman aikanaan asettamasta -80 % tavoitteesta.

Huomionarvoista on Bidenin ja demokraattien suunnitelmien myötämielinen ja pragmaattinen suhtautuminen ydinvoimaan. EU:lle ydinvoima on tunnetusti vaikea asia ja osa jäsenmaista ei halua edistää ydinvoiman käyttöä. Euroopan komission papereissa ydinvoimasta tyypillisesti vaietaan naurettavuuksiin asti, vaikka kyseessä on Euroopan merkittävin vähähiilisen sähkön lähde. Tässä asiassa Euroopassa olisi mahdollisuus ottaa Yhdysvalloista mallia. 

Yhdysvaltojen suhde bioenergiaan on sekin hieman poikkeava Eurooppaan nähden. Demokraattisuunnitelmissa biopolttoaineiden kehitys mainitaan, mutta linjauksissa ei ole sitovaa tavoitetta uusiutuvan energian osuudelle poislukien nykyinen liikennepolttoaineiden sekoitevelvoite, jota linjataan vahvistettavaksi. Teknologianeutraalisuus ja päästöihin keskittyminen on ilmaston ja biodiversiteetin kannalta perusteltua, kun EU:ssa uhkana on energiatalouden lukkiutuminen kestämättömään biomassan käyttöön.

Bidenin ja demokraattien suunnitelmien lisäksi Yhdysvalloista tuli hiljattain myös toisenlainen kiinnostava ilmastopoliittinen avaus. Heinäkuussa julkaistu Rewiring America -projektin Mobilizing for a zero carbon America -raportti tarjoaa näkemyksen siitä, mitä täysimittainen teollinen ilmastomobilisaatio Yhdysvaltojen tapauksessa voisi tarkoittaa ja miten se heijastuisi työhön ja talouteen.

Lähtökohtana on ajatus nopeimmasta toteuttamiskelpoisesta siirtymästä (maximum feasible transition), jossa ensin 3-5 vuoden vähähiilisen tuotantokapasiteetin ylösajoa seuraa ratkaisujen intensiivinen skaalaaminen vuoteen 2035 asti niin, että kaikki poistuva fossiiliteknologia korvataan aina päästöttömällä infralla.

Sähköistäminen on isossa roolissa, ja sähköntarpeen arvioidaan kasvavan 3-4-kertaiseksi. Pääosa uudesta energiasta tuotettaisiin aurinko- ja tuulivoimalla, mutta myös ydinvoimakapasiteetti tuplattaisiin. Työpaikkojen luomisen suhteen tällaisen mobilisaation vaikutus olisi samaa mittakaavaa kuin Yhdysvaltojen teolliseen mobilisaatioon toisen maailmansodan alla ja yhteydessä.

Tällaisia nopean siirtymän mobilisaatiolaskelmia olisi paikallaan tehdä myös Suomen, Euroopan ja koko maailmankin tasolla. Vaikkei niitä sellaisenaan toteutetakaan, antavat ne mittakaavaa ja suuntaa poliittisen päätöksenteon tueksi. Suomessa tällaista on tiettävästi tekeillä LUT-yliopiston tutkija Janne M. Korhosen johdolla.

Vaikka paikallistasolla ja yrityksissä tehdään paljon jo nyt, kaipaa ilmastonmuutoksen vastainen maailmanlaajuinen urakka kipeästi johtajia ja esimerkkejä.

Tällä hetkellä edelläkävijän viittaa kantaa merkittävistä mahdeista pitkälti Euroopan unioni, vaikka täälläkin riittää vielä petraamista sekä tavoitteissa että keinoissa. Myös Kiina julkaisi äskettäin tähtäävänsä päästöhuippuun 2030 ja tavoittelevansa hiilineutraaliutta vuoteen 2060 mennessä. Trumpin linjalla Yhdysvallat on siis jäämässä siis entistä enemmän yksin ja fossiilienergian heikkenevä kilpailukyky syö ilmastopolitiikan vastustamiselta viimeisiäkin talousargumentteja pois.

Mikäli demokraattien poliittisia ohjelmia on uskominen, on marraskuun vaaleissa todellinen mahdollisuus saada Yhdysvallat ilmastorimpuilijan sijaan osaksi globaalia ilmastonmuutoksen vastaista rintamaa. Yhdysvaltojen teolliset ja taloudelliset lihakset tulisivat todella tarpeeseen. Koronapandemia ei ole pysäyttänyt ilmastonmuutosta, ja hiiltä kumuloituu ilmakehään yhä vaarallista vauhtia.

Kirjoittaja on diplomi-insinööri ja kansanedustaja (vihr.)

Tilaa uutiskirje!

Teemme Verdeä pääosin vapaaehtoisvoimin. Voit tukea vihreää journalismia tilaamalla viikoittaisen uutiskirjeen.