Kolumnisti Atte Harjanne: Washington-monumentti ja leikkausten sietämätön vaikeus

Joulukuussa 1968 Vietnamin sota rasitti Yhdysvaltain liittovaltion taloutta, ja muita julkisia menoja leikattiin. Osansa sai myös kansallispuistoja hallinnoiva National Park Service. Leikkausten seurauksena johtaja George Hartzog laittoi osittain säppiin muun muassa Grand Canyonin ja Yosemiten kansallispuistot sekä Washingtonin muistomerkin. Suosittujen kohteiden sulkeminen aiheutti ymmärrettävästi tyrmistystä, ja lopulta National Park Servicen rahoitusta palautettiin.

Alun perin kansallispuistobudjettiin tehtiin tuolloin vuonna 1968 neljän prosentin leikkaus. National Park Servicen palveluista ja hallinnosta olisi eittämättä löytynyt toisenkinlainen säästölista. Johtaja Hartzogin ajatus oli tehdä leikkauksista mahdollisimman kipeitä protestina ja leikkaukset torjuakseen.

Tapaus antoi nimensä niin kutsutulle Washington-monumentin oireyhtymälle. Ilmiössä on kyse siitä, että kun jonkin sektorin tai toimijan rahoitusta leikataan, on leikkauksen kohteella tai leikkauksia vastustavalla poliitikolla intressi suunnata leikkaukset tavalla, josta on eniten haittaa. Vastaavasti päätösten alla voi olla eduksi maalata vaikutuksista mahdollisimman karu kuva.

Mittakaavat unohtuvat leikkauskeskusteluissa

Hartzogin tarina on muistunut mieleeni muutamaan otteeseen tänä syksynä. Syyskuussa poliisi ilmoitti aloittavansa yt-neuvottelut väen vähentämisestä samalla kun sen rahoitusta oltiin jo kasvattamassa – poliisin mukaan vain ei tarpeeksi kattamaan kustannuksia. Lisärahat lopulta löytyivät.

Ongelmallisten Veikkaus-rahojen varassa olevien edunsaajien saamisten leikkaaminen on osoittautunut todella vaikeaksi. Suomalainen taide, tiede, järjestötoiminta ja urheilu ovat keskusteluissa instituutioina uhattuna silloinkin, kun sadoista miljoonista leikataan kymmeniä tai ykkösiä.

Leikkausuhan kohteena olevalle on hyödyllistä maalata seurauksista mahdollisimman synkkä kuva.

Ylipäänsä mittakaavat unohtuvat leikkauskeskusteluissa usein äkkiä. Paljon puhutuissa Helsingin koulutusleikkauksissa viime vuonna oli kyse kymmenistä miljoonista yli miljardin potissa, ja tuolloinkin koulutusmäärärahat olivat koko ajan absoluuttisesti kasvamassa.

Olen tietysti itsekin tyytyväinen, että poliisin resurssit turvattiin, kasvatukseen ja koulutukseen panostetaan Helsingissä ja hyviin, tärkeisiin asioihin löytyy rahoitusta jatkossakin, vaikka Veikkaus-tuotot ehtyvät. Menoleikkauksien äänekkääseen vastustamiseen on usein oikein hyviä syitä. En myöskään usko, että sopeutuksen kohteeksi joutuvat niinkään turvautuisivat tietoisesti suoraviivaiseen hartzogilaiseen puljaukseen, vaan kyse on siitä, että kannustin siihen on väistämättä ja vaivihkaa olemassa.

Leikkausuhan kohteena olevalle on hyödyllistä maalata seurauksista mahdollisimman synkkä kuva. Se tarjoaa myös poliitikoille paikkoja profiloitua.

Sopeuttamisesta seuraa sopeutumista

Joskus leikkauskeskustelussa unohtuu myös ajatella ensimmäistä askelta pidemmälle. Ajatellaan vaikkapa jotakin hyväntekevää valtiorahoitteista järjestöä, jolta viedään rahoitus. Lakkaako toiminta, ja jäävätkö hyvät teot jatkossa tekemättä?

Vai voisiko käydä niin, että järjestö etsisi uusia rahoituslähteitä: lahjoituksia, jäsen- tai asiakasmaksuja, ja ehkä löytäisi niitä entistä helpommin, kun tietoa julkisista varoista ei olisi. Ehkä toimintaan löytyisi uutta tehokkuutta, tai sitten yksinkertaisesti kaikista hyvistä teoista olisi varaa enää niihin kaikkein parhaimpiin. Menojen sopeuttamisesta seuraa joka tapauksessa aina myös sopeutumista, ja siinä ihmiset ja organisaatiot ovat usein parempia kuin ennalta arvioidaan tai maalataan.

On tärkeää, että priorisointia tehdään mittasuhteet huomioiden ja niin, että sopeuttamistoimet sattuvat mahdollisimman vähän.

Todellisuus on harvoin tietenkään näin ruusuinen, ja leikkaukset tekevät tyypillisesti ihan oikeasti kipeää. Siksi menojen karsiminen on pääsääntöisesti vaikeaa, eivät poliitikot tentattaessa mielellään leikkauskohteita erittele. Kokonaan sitä ei kuitenkaan voi välttää.

Kuten yllä mainitut esimerkit kertovat, edes menojen absoluuttinen kasvattaminen ei aina tarkoita, etteikö erilaisten kustannusten kasvaessa tarvittaisi sopeuttavia toimia. Suomessa väestön ikääntyminen ja muuttuva huoltosuhde aiheuttavat kasvavan kustannuspaineen sote-menoina ja eläkkeinä, mikä kaventaa julkisen talouden liikkumavaraa ellei kakku kasva.

Vaikka olisi valmis kasvattamaan julkisia menoja reippaasti velalla tai veroilla, ei pääse karkuun rajallisten resurssien fundamentaalista ongelmaa. Rajallisten resurssien maailmassa priorisointi on välttämätöntä, ja demokratiassa vastuu julkisten varojen priorisoinnista on lopulta vaaleilla valituilla päättäjillä. Se ei ole helppo tai hauska vastuu.

On tärkeää, että priorisointia tehdään mittasuhteet huomioiden ja niin, että sopeuttamistoimet sattuvat mahdollisimman vähän. Kaikkien intresseissä ei ole näin aina tehdä, ja siksi tarina Washington-monumentista on hyödyllistä pitää mielessä ihan riippumatta siitä, edustaako politiikassa oikeaa vai vasenta laitaa, vai jotain siltä väliltä.