Puoli vuotta on 182 päivää täynnä mahdollisuuksia onnistua, pettyä, purra hampaita yhteen ja uupua

Nopeasti ajateltuna huhtikuuhun on aikaa yksi ikuisuus: onhan nyt vasta lokakuun alku. Edessä ovat vielä jo pimenneen syksyn entistä pimeämmät illat ja yöt, pyhäinmiestenpäivä sekä joulukuun pyhät ja uusi vuosi.

Siihen kun lisää vielä alkuvuoden välietapeiksi loppiaisen, ystävänpäivän ja laskiaisenkin, on helppo tuudittautua ajatukseen, että kevät on jossain hamassa tulevaisuudessa ainakin yhden ihmiselämän päässä.

On ikävää romahduttaa pilvilinnoja, mutta kirjoittaessani tätä sunnuntaina lokakuun toisena päivänä, on eduskuntavaaleihin tasan puoli vuotta aikaa.

Ei tarvitse olla asiaan syvemmin vihkiytynyt tietääkseen, että politiikassa ja yhdistystoiminnassa puoli vuotta ei loppupeleissä ole kuin kolme silmänräpäytystä, ehkä jopa neljä, jos on hiljaisempi vaihe menossa. Syksy kuitenkin harvoin on hiljaista aikaa yhdistyksillä. Syksy tarkoittaa uusia asukkaita toiminta-alueella ja siten uusia potentiaalisia toimijoita, jotka täytyy tavoittaa.

On erilaisia tapahtumia sekä koulu- ja harrastevierailuja. On metsäretkiä ja leffailtoja, on eduskuntavierailuja, valtuustokatsomoja ja noin miljoona muuta erilaista tapaa tehdä haalia ihmisiä yhteen viettämään aikaa.

Kun siihen lisää päälle vielä yhdistysten syyskokoukset, seuraavan vuoden suunnittelun, vaalityön aloittamisen sekä mahdolliset liittokokoukset, tunnit loppuvat päivästä kesken.

Ja päivät kuukaudesta ja kuukaudet vuodesta.

Vaalit tulevat, mutta tulevatko tekijät?

Mikä itseäni huolettaa on se, miten eduskuntavaalien tekeminen lomittuu yhteen tavallisen yhdistystoiminnan kanssa. Korona etäännytti ihmisiä toisistaan sekä yhdistystoiminnasta, ja sen lieveilmiönä nykyiset toimijat ovat uupuneita tai jopa loppuun palaneita. Uusien ihmisten tavoittaminen on vaikeaa, kun toimintaa maakuntaan tai toiminnan tasoon katsomatta varjostaa väsymys. Näyttääkin vahvasti siltä, että vaikka ihmisillä olisi paljonkin innostusta toimintaan tai hallitustyöskentelyyn, innostus ei muutu kiinnostuksen kautta potentiaaliksi ja siitä taasen konkretisoidu tekemiseksi.

Vaarana on, että vastuu yhdistystoiminnan ylläpidosta, tapahtumista, somettamisesta ja arjen pyörittämisestä jää kokonaan puheenjohtajiston ja mahdollisen toiminnanjohtajan harteille.

Samaisen huolen ilmaisin jo aiemmin, lähes vuosi sitten julkaistussa kolumnissani. Tuolloin käsittelin vaalikentällä toimivien väsymystä ja sitä, miten eri vaalien osuminen vuoden päähän toisistaan monen vuoden ajan vain ajaa ihmiset piippuun ja laskee tavallisen kansan kiinnostusta vaaleja kohtaan. Sen myötä laskee myöskin äänestysprosentti. Herää jälleen kysymys siitä, voiko demokratia toimia, jos suuri osa jättää äänestämättä.

Yhteiskunnalliset ilmiöt eivät ole yksilön syytä, ei edes yhdistystoiminnassa

Haluaisin sanoa, että minulla on olemassa tähän maata mullistava ratkaisu, jolla pyyhkiä pois kaikki ongelmakohdat ja tehdä sekä poliittisen että ei-poliittisen yhdistystoiminnan kiinnostavaksi ja innostavaksi, niin että siitä innostuvat kaikki. Sellaista ei kuitenkaan ole. Jokaisen epäonnistuneen tapahtuman myötä soimaan itseäni siitä, miksei tapahtuma onnistunut. Vaikka lisäisi mainostusta, tekisi lukuisia somepostauksia sekä kannustaisi ja kutsuisi ihmisiä osallistumaan, lopullisella osallistujamäärällä ei hirveästi kehtaa pröystäillä.

Yhden kerran tällaista kestää, mutta kun sama ihmiskato tapahtuu toisen ja kolmannenkin kerran, sitä jää auttamatta miettimään, onko syy omassa tekemisessä vai jossain muussa.

Vihreitä yhdistysaktiiveja yhdistää altruismi ja sammumaton polte parantaa maailmaa. Kokonaisvaltaisesti vapaaehtoistoimintaa varjostava toimijakato saattaa helposti olla asia, josta syyttää itseään. Jossittelu on helppoa, mutta pitkällä aikavälillä se käy raskaaksi. Siksi onkin vaarallista sortua ajattelemaan ”miten paljon paremmin” asiat ehkä olisivat, jos olisi itse tehnyt vielä yhden somepostauksen, jos olisi itse ollut vielä yhden tunnin tapahtumassa kertomassa toiminnasta, jos olisi vielä yhden kerran kutsunut ihmisiä osallistumaan tai jos olisi saanut vielä yhden poliitikon puhujaksi.

Jossittelu ei ole hukatun potentiaalin hautausmaa, vaan loputon itseruoskinnan suo, jonka päässä seisoo kiitoksen sijaan itseään syyttävä sormi ja itseinho.

Kyseessä isompi muutos

Oli jossain määrin huojentavaa lukea Tilastokeskuksen kesäkuussa julkaisema tutkimus siitä, että vapaaehtoistoiminnassa mukana oleminen sekä vastuu- ja luottamustoimissa toimiminen on vähentynyt kymmenessä vuodessa kaikissa ikäluokissa. Kun nykytilannetta vertaa kahdenkymmenen vuoden takaiseen, tiputus on vieläkin suurempi. Se kertoo siitä, että kilpailu ihmisten vapaa-ajasta on koventunut, ja se vapaa-aika mitä ihmisillä vielä on, käytetään mieluiten muiden harrastusten kuten kädentöiden ja urheilemisen parissa.

Täytyy tosin myöntää, että harvoin yhdistystoimintaa mieltää harrastukseksi, etenkin jos sitä on tehnyt paremman puoliskon koko elämästään.

Sydäntä kuitenkin lämmittää, että samaisessa tutkimuksessa kerrotaan ihmisten yhä auttavan toisiaan arkiaskareissa, oli kyseessä sitten kaupassa käyminen naapurille tai työkaverin lemmikin hoitaminen tämän ollessa reissussa. Vaikka näissäkin tilastoissa näkyy pudotusta kymmenen vuoden takaiseen, ihmisten halu auttaa toisiaan on syvään juurtunut hyve, jota pidämme ihmisluonnolle ominaisena tekemisenä.

Siksi toivonkin, että seuraavat 182 päivää osoittavat huoleni vääräksi, ja yhdistys- ja vaalitoiminta osoittautuvat kuitenkin ihmisiä kiinnostavaksi.

Nykyisten toimijoiden selkänahasta nimittäin jäljellä on pelkät riekaleet.