Provosointi voi johtaa täystuhoon

Suomen nykyisen turvallisuuspolitiikan perusolettamus on, että Venäjä on tsunamin kaltainen luonnonvoima, joka pyrkii väkisin työntymään Suomen alueelle. Ainoastaan omilla ja Nato-liittolaisten aseilla tsunamin voi padota pysähtymään rajoillemme. Vaikka Suomessa kuinka kalisteltaisiin omia tai vieraita aseita, tällä ei ole mitään vaikutusta Venäjä-tsunamin käyttäytymiseen.

Olettamus on kummallinen, sillä se on ristiriidassa sen kanssa, miten yleensä arkielämässä suhtaudumme väkivaltaisesti käyttäytyviin ihmisiin.

Neljä vuotta sitten minut ryöstettiin konferenssimatkalla Ateenassa. Olin ottamassa kuvaa puistikon aidassa olevista julisteista, kun aidan takana istuskelevat miehet hermostuivat. Kaksi heistä tuli vaatimaan kameraa, eikä heille riittänyt, vaikka näytin kuvan, jossa näkyi aita ilman miehiä. Toinen miehistä leikkasi tikarilla kameran hihnan poikki. He halusivat myös lompakkoni ja reppuni. Annoin ne vastarintaa tekemättä. 

Jälkeenpäin minulle selvisi, että ryöstäjät olivat kuuluneet syyrialaiseen rikollisryhmään, joka hallitsee Ateenassa suurta osaa huumeiden katukaupasta. Sain vain pienen naarmun tikarista olkapäähäni, mutta psyykkinen järkytys oli toki tuntuva. 

Olisinko selvinnyt paremmin, jos olisin tehnyt vastarintaa? Tuskinpa. Aineellisten menetysten lisäksi olisin todennäköisesti joutunut haavoittuneena sairaalaan tai jopa menettänyt henkeni.

Entä jos olisin kantanut mukanani asetta? Asetaistelun häviäjänä seuraukset olisivat olleet kauheat. Jos taas olisin voittanut taistelun, olisin voinut joutua tuomioistuimen eteen syytettynä taposta tai sen yrityksestä ja olisin saanut pelätä rikollisryhmän kostoiskua lopun ikäni.

Provosoinnin välttäminen myös valtion välisten suhteiden hoidossa

Todennäköisesti valtaosa ihmisistä olisi käyttäytynyt tuossa ryöstötilanteessa samalla tavalla kuin minä eli ilman vastarintaa. Oma käytös vaikuttaa koettuun uhkaan ja omaa esiintymistä kontrolloidaan paikoissa ja tilanteissa, joissa väkivaltaa saattaa esiintyä: vältetään uhkaavaa tai ärsyttävää käyttäytymistä, pidetään kieli keskellä suuta ja vältetään kaikkea provosointia.

Ateenassa minä vahingossa provosoin huumekauppiaita, kun en kiinnittänyt riittävää huomiota kuvattavan puistikon ihmisiin. En olisi tarttunut kameraani, jos olisin osannut ennakoida tilanteen johtavan väärinkäsitykseen.

Sama väkivallan ja provosoinnin välttämisen toimintamalli on pitkälti hallinnut myös valtioiden välisiä suhteita. Suomessa sitä harjoitettiin menestyksellisesti toisen maailmansodan jälkeen aina viime vuosiin asti. Armeijaa tosin ylläpidettiin, mutta monetkaan eivät uskoneet sen olevan ensisijainen tai ratkaiseva väline sodan välttämisen tai turvallisuuden kannalta, kun rajan takana on suurvalta.

Vanhasta ja hyviä tuloksia tuottaneesta ulkopolitiikasta alettiin kuitenkin irtautua vähitellen 2000-luvun alusta lähtien. Suomesta Venäjään kohdistuvaa sotilaallista uhkaa alettiin lisätä lähestymällä Natoa ja tilaamalla 20 miljardin euron edestä yhdysvaltalaisia hyökkäysaseita eli F-35-hävittäjiä. Lopulta Suomi liitettiin Naton täysjäseneksi. Pisteenä i:n päälle Suomeen aiotaan hankkia USA:n tukikohtia, joita tosin kutsutaan ”yhteisalueiksi”.

Millään näistä Suomen päätöksistä ei siis ole mitään vaikutusta Venäjän käyttäytymiseen: sehän yrittää tänne tunkea joka tapauksessa, koska se on kaiken rationaalisen harkinnan ulkopuolella oleva luonnonvoima.

Vai olisiko sittenkin? Ajatellaan esimerkiksi tilannetta, jossa Venäjän ja Nato-maiden sota on alkanut jossain Suomen ulkopuolella. Se, että Suomi kuuluu Natoon ja täällä on USA:n tukikohtia, voi helposti johtaa siihen, että Venäjä aloittaa sotatoimet Suomea vastaan, tai että USA painostaa Suomen avaamaan uuden rintaman Venäjää vastaan.

Tilanne olisi aivan toisenlainen, jos Suomi olisi puolueeton maa. Toisaalta ilman avointa sotaakin suurvallat käyttäytyvät toisiaan kohtaan aggressiivisesti. Yhdysvaltain ydinohjukset ja ydinpommikoneet ovat jatkuvasti lähtövalmiina kylvämään Venäjälle totaalista tuhoa. Sama tietenkin pitää paikkansa Venäjän ydinohjusten suhteen.

Järjestelmä on rakennettu niin, että tuomiopäivän ohjukset lähtevät matkaan jo silloin, kun saadaan varoitus ydinhyökkäyksen mahdollisesta alkamisesta: vastapuolen ohjusten perille tuloa ei odoteta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että suuri osa ohjuksista on tähdätty ohjussiiloihin, jolloin vastapuolen ohjusten saapumisen odottaminen johtaisi siihen, että suuri osa omista ohjuksista ei olisi enää käytettävissä.

Ydinsodan syttymisen virhetulkinnan riski kasvaa

Näin ollen Venäjän on jatkuvasti tarkkailtava sen rajoja lähestyviä lentäviä esineitä ja pääteltävä nopeasti, onko kyseessä USA:n tai tämän ydinaseita omaavien liittolaisten ydinohjukset tai -pommikoneet. Päättelyä vaikeuttaa se, että suuri osa USA:n, ja kohta Suomenkin, käyttämistä lentävistä sotakoneista ovat sellaisia, että ne voidaan varustaa sekä tavanomaisilla että ydinaseilla. Tämä johtaa helposti väärintulkintoihin: ydinsota on jo monta kertaa ollut vähällä syttyä vahingossa.

Kun Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten sotilaallinen toiminta lisääntyy Suomessa Nato-jäsenyyden myötä, ydinsotaa johtavan virhetulkinnan todennäköisyys kasvaa huomattavasti, koska Suomi on hyvin lähellä Venäjän ”pohjoista pääkaupunkia” Pietaria ja Murmanskin ydinsukellusvenetukikohtaa, Venäjälle jäävä aika tunnistaa lentävä esine ja arvioida sen lasti ja lentoreitti pienenee muutamaan minuuttiin. 

Aggressiivista ulkopolitiikkaa harjoittavat ydinasevallat muistuttavat joukkoa kuusivuotiaita poikia, jotka istuvat ruutitynnyrin päällä ja leikkivät tulitikuilla. Natoon liittynyt Suomi on kuin kolmivuotias, joka haluaa leikkiä isojen poikien kanssa ja hakee näille lisää tulitikkuja.