Vanhan raakun kertomuksia
Leikolan pakina kertoo vuosisatoja vanhan raakun näkökulmasta ihmisten aiheuttamasta luonnontuhosta ja siitä, kuinka raakku käyttää viimeiset voimansa kostaakseen metsäkoneiden tuhon. Raakun elämän mittainen kokemus kiteytyy pieneen opetukseen nuoremmille sukupolville: ihmisten sääliminen on virhe.
Kun raakku syntyi 1719, se kohta katsahti vuorille ja kun se näki kuinka Falunissa Ruotsissa kaivosmiehet koversivat suurta kuparivuorta ontoksi, sen teki mieli noitua koko vuori sortumaan. Mutta sen isä ja äiti sanoivat sille: vuoressa on juuri tyhjennetty vuosia veden alla ollut 500 metriä syvä syvänne, Mårdskinnsin kaivos, ja sieltä on löytynyt kaivosmies Mats Israelssonin ruumis, joka vitriinivedessä kastuttuaan on vieläkin pehmeä. Sääli ihmisiä, sanoivat isä- ja äitiraakku, he ovat jo menettäneet Fet-Matsin, yhden heikäläläisistään. Ja niin raakku malttoi nuoruuden kiihkomielensä ja jätti noitumatta.
Raakku katsahti merelle 1870, tuolla purjehtii laiva Norjan Fredrikstadista Suomenlahdelle Kotkaan, tästä ei hyvä seuraa, raakku uumoili, nouskoon myrsky, katketkoon masto, upotkoon laiva ja siinä mukana sen matkustaja Hans Gutzeit, manasi raakku, mutta se oli jo 151 vuotta vanha, eikä sen loitsu enää purrut.
Vuonna 1998 raakku katsahti ilmoihin, ja hän huomasi Storan ja Enson toimitusjohtajien lentävän yhä tiheämmin välein tapaamaan toisiaan ja juonimaan jotakin, mutta raakku oli jo 279-vuotias eikä se saanut kuin muutamia pieruja ilmoille, mistä ei vielä ollut tepsiviksi ilmaloitsuiksi estämään herrojen juonia. Mutta intuitiivisesti raakku tiesi, että tästäkään ei mitään hyvää seuraisi.
Raakun täytettyä 305 vuotta, mikä on raakuille varsin tavanomainen ikä, raakku vavahti kun joenpohja tärähti. Kaikki sen koko elämän aikaiset pahat aavistukset olivat käymässä toteen! Raakku havahtui siihen että ei vain kymmeniä eikä satoja, vaan tuhansia sen ystäviä, kaikenikäisiä, murskautui motokoneen pyörien alle sen runtatessan säälimättä koko raakkuyhdyskuntaa alleen, kylväen varmaa kuolemaa joka puolelle joenpohjaa.
Raakku muisti kuinka se oli 1719 isän ja äidin kehotuksesta säälinyt ihmiskuntaa näiden koettua Fet-Matsin menetyksen. Vanhalla raakulla ei ollut enää voimia estää motokonetta, mutta se muisti kolmen vuosisadan takaa Fet-Matsin - raakuilla on erinomainen muisti. Matsin ruumiista oli ensin tullut kova kuin kivi ja hänen ruumistaan oli säilytetty monta vuotta suurena kuriositeettina kunnes Mats oli alkanut mädäntyä ja Mats oli haudattu Stora Kopparbergsin kirkkoon Ruotsiin, mutta kun kirkon lattia oli pitänyt rakentaa uusiksi, Matsin luut oli koottu laatikkoon ja siirretty ullakolle, johon hänet oli unohdettu aina 1930-luvulle asti, jolloin hänet oli haudattu uudestaan. Raakku keskitti kaikki voimansa ja sai kuin saikin Fet-Matsin korjaamaan luunsa ylös haudasta, olihan luiden elämä ollut varsin vaihtelevaa Matsin kuoleman jälkeen muutenkin, ja raakku käski Matsin luiden muuttaa asumaan StoraEnson toimitusjohtaja Hans Sohlströmin kotiasunnon ullakolle Espoon Suvisaaristoon ja kalistelemaan siellä joka ikinen yö vähintään viidenkymmenen desibelin voimakkuudella.
Toveriensa ruumiit sen sijaan raakku viimeisillä voimillaan noitui ilmestymään vuosittain StoraEnson hallituksen puheenjohtaja Kari Jordanin rapukekkereille rapujen sijaan, mädäntyneinä ja pahalle haisevina kaikkien vieraiden kauloissa oleviin rapulautasliinoihin liimautuneina niin ettei niitä saisi koskaan irti niistä ja siinä raakunraadot sitkistelisivät aivan Jordanin rapuvieraiden sierainten alla kaamealle lemuavina keskiyöhön asti, jolloin ne poistuisivat yhtä mystisesti kuin olivat ilmaantuneetkin ilmestyäkseen seuraavan vuoden rapujuhliin samalla tavoin uudestaan.
Ja motokoneen kuljettajan raakku loitsusi käyttämään kolmea numeroa liian pieniä teräskankaisia rintaliivejä päivin öin, kiinnitys mallia titaniumhakanen, joka ei lähtisi ikinä auki sen paremmin Sveitsin armeijan linkkuveitsellä kuin akkuporakoneellakaan.
Muutamalle nuoremmalle raakulle, jotka olivat ihmeen kaupalla selvinneet Hukkajoen joukkomurhasta hengissä, vanha raakku sanoi viimeiseksi sanoikseen, että miettikää vähän kannattaako ihmisiä sääliä, muuta virhettä en eläissäni ole tehnyt, varsinkaan kun ei todellakaan ole uhanalainen laji se.
Markus Leikola