Väestön harmaantuminen on väistämätön haaste

Me kaikki vanhenemme. Ja nyt vanhenemme paitsi jokainen tahollamme, myös yhteiskuntana ennen kokemattomalla vauhdilla. Suomalaisten keski-ikä on noussut tasaista tahtia ja jatkaa nousuaan.

Keski-ikää olennaisempaa on kuitenkin väestörakenne. Ikääntymisen vaikutuksia yhteiskuntaan ja julkiseen talouteen tarkastellaan tyypillisesti väestöllisen huoltosuhteen kautta. Tämä suhdeluku kertoo siis sen, kuinka paljon Suomessa on lapsia (alle 15 vuotta)  ja eläkeikäisiä (yli 65 vuotta) ihmisiä suhteessa työikäisiin (15-64 vuotta). Syntyvyys on painunut vuoteen 1776 ulottuvan tilastohistorian matalimmalle tasolle ja kokonaishedelmällisyysluku oli vuonna 2023 enää 1,26. Viime vuosi oli seitsemäs perättäinen, jona Suomessa syntyi alle 50 000 lasta. Samaan aikaan huomattavasti suurempia ikäluokkia on siirtynyt ja siirtyy eläkkeelle.

Väestöllinen huoltosuhde on nykyisin 61,6, kun se vielä 1970-luvulta 2000-luvun alkuun oli alle 50. Tilastokeskuksen väestöennuste arvioi huoltosuhteen pysyvän jokseenkin nykyisellä tasolla seuraavan 15 vuoden ajan, mutta edellytyksenä on kasvaneen nettomaahanmuuton jatkuminen nykyisellä tasolla. Työperäisen maahanmuuton ansiosta huoltosuhteen haasteet tulevat siis vastaan viiveellä, mikä tietysti helpottaa niihin vastaamista.

Väestöllinen huoltosuhdekaan ei kuitenkaan kerro koko kuvaa. Kun arvioidaan todellista vaikutusta yhteiskuntaan ja julkiseen talouteen, on huomioitava, että 65 vuoden ikä on aivan eri asia kuin vaikkapa 85 vuoden ikä - ja osa Suomen ikääntymisestä on nimenomaan todellisten ikäihmisten määrän ja osuuden kasvu. Tämän päivän 65-75-vuotiaat ovat usein reipasta ja aktiivista porukkaa. Pidemmälle ikääntyessä tarve terveydenhuollon palveluille kuitenkin väistämättä kasvaa käytännössä kaikilla. 

Pelkästään yli 85-vuotiaiden määrä nousee Suomessa vuoteen 2040 mennessä noin kaksinkertaiseksi nykyisestä 160 000:sta 340 000:een. Vanhuspalvelut eivät toimi hyvin nytkään, joten yhtälö on kestämätön. 

Mitä asialle siis pitää tehdä? Mitä sille edes voi tehdä? Sote-palveluiden ja siten myös sote-menojen tarpeen kasvu on aika lailla välttämättömyys. Joka muuta väittää, joko puhuu palturia tai sitten kaavailee todella karua tulevaisuutta tarjottavan hoivan laadulle.

Tuoreen sukupolvibarometrin mukaan liki puolet suomalaisista ajattelee, että tämän kustannuspaineen takia aikuisten lasten tulisi ottaa enemmän hoivavastuuta ikääntyneistä vanhemmistaan. Tosiasiassa tilanne on jo nyt se, että sadattuhannet suomalaiset hoitavat iäkkäitä läheisiään päivätyönsä ohessa. Ilta-Sanomien toimittaja Heidi Hagelin huomauttikin aiheellisesti, että jos hoivavastuuta lähipiirin iäkkäistä vielä kasvatetaan merkittävästi, on sillä melkoiset seuraukset työelämään.

Keskeinen tapa varautua hoivatarpeen kasvuun on vahvistaa julkista taloutta. Väestöllisen huoltosuhteen näkökulmasta työperäinen maahanmuutto on välttämättömyys. Työllisyys, tuottavuus ja investoinnit pitää nekin saada nousuun, eikä tässä yhtälössä olisi varaa syrjäyttää yhtään nuoria ja työikäisiä työelämästä köyhyyden, sosiaalisten ongelmien tai työssä uupumisen alle.

Onnistunut politiikka tarjoaa nuorille valoisan tulevaisuuden ja iäkkäille turvallisen vanhuuden. Valitettavasti Orpon hallitus ei vakuuta kummassakaan, vaan on omalta osaltaan kaivanut Suomen syvemmälle suohon, jossa nuorille pedataan synkkä tulevaisuus samalla kun sote-järjestelmää ajetaan tietoisesti kriisiin vaikka Talouspolitiikan arviointineuvostokin neuvoo toisin. Tämä kierre ajaa lopulta myös sukupolvia vastakkain. Tarvitaan siis reilumpaa ja yksinkertaisesti viisaampaa talouspolitiikkaa, joka rakentaa luottamusta tulevaan ja luo edellytykset kestävälle kasvulle.

Nykyistä paremmin järjestetty hoiva on myös osa ratkaisua. Ihmisläheiset sote-palvelut, potilaansa tuntevat lääkärit ja hoivahenkilöstö sekä nopea pääsy hoitoon ovat tarpeen, samoin oikeanlaisen hoivan kohdennus tarpeen mukaan. Kotihoito on hyvä ratkaisu, jos siihen on oikeasti edellytykset ja riittävät resurssit. Säästökeinona se on karmea. 

Sote-palveluiden kehittämisessä on joka tapauksessa muistettava se, että usein toimi, joka säästää pitkässä juoksussa, voi vaatia aluksi enemmän rahoitusta - kuten investoinnit tuottavuuteen tai panostukset perusterveydenhuoltoon erikoissairaanhoidon taakan keventämiseksi.

Ikääntyvän terveyteen vaikuttavat myös elintavat sekä eläkevuosilta että koko elämän pituudelta. Arkiliikkumisen lisääminen on siksi tärkeää tästäkin näkökulmasta. Ikääntyvien näkökulmasta tässä korostuvat erityisesti hyvät kävely-ympäristöt ja laaja-alainen esteettömyys ja saavutettavuus. Niinkin simppelit jutut kuin penkit ja portaiden tukikaiteet sekä tietysti asiallinen kävelyteiden talvikunnossapito voivat ratkaista sen, pääseekö kotoa liikkeelle vaikkapa kirjastoon.

Myös yhteisöllisyys on terveellistä, ja yksinäisyyden ehkäisyn pitääkin olla osa hyvinvointipolitiikkaa - esimerkiksi digituki ja senioreille suunnattu harrastustoiminta ovat tässä tärkeitä. Ikääntyviä ei kuitenkaan pidä ajatella vain jonain omana, erillisenä porukkanaan: Jo mainitun sukupolvibarometrin mukaan eläkeikäiset viettäisivät mielellään aikaa nuorempien kanssa, joten erilaista eri ikäpolvia sekoittavaa toimintaa on paikallaan tarjota enemmän.

Mikään määrä ennaltaehkäisyä ei kuitenkaan kokonaan poista sitä, että vanheneminen käy kroppaan ja hoivalle on tarvetta. Siihen on varauduttava, mutta nähtävä myös asian kääntöpuoli: ikääntyvä yhteiskunta on kokeneempi ja toivottavasti siten myös viisaampi.

Suomi ei ole ikääntymisen edessä yksin. Harmaantuminen on tämän vuosisadan globaali trendi, jolla on väistämättä järisyttäviä vaikutuksia. Jo pelkästään se, että Kiinassa työikäisen väestön määrä on putoamassa puoleen nykyisestä tämän vuosisadan aikana määrittää maailman suuntaa valtavasti. 

Ajattelen itse, että tulevaisuus voi olla silti samaan aikaan hyvä ja harmaa - ja tietysti toivon asian olevan niin, kun itse eläköidyn joskus 2060-luvulla.