EU:n pehmeä valta ei pidättele Venäjää

EU:n pehmeä valta näkyy maailman suurimpien sisämarkkinoiden ja eurooppalaisen yhteiskuntamallin vetovoimana. Venäjän vaatimus Ukrainan ja Georgian palauttamisesta osaksi etupiiriään kertoo siitä, että Putinille juuri EU:n pehmeä vetovoima on uhka. 

Siksi Venäjän hallinnolle on tärkeää hajottaa unionia ja varoittaa sitä läheisistä suhteista entisiin neuvostotasavaltoihin kuten Georgiaan ja Ukrainaan. Merkittävimpien EU-valtioiden johtajat sukkuloivat Moskovan ja Washingtonin välillä. Keskeinen toimija on Ranskan presidentti, ei unionin korkea edustaja.

EU:n pehmeä valta ei ratkaise tilannetta, jossa Venäjä vaatii aggressiivisesti etupiirinsä palauttamista. Se on valmis hyökkäämään maihin, joiden kanssa EU:lla on assosiaatiosopimus ja jotka pyrkivät parhaansa mukaan paitsi Naton myös Euroopan unionin jäseniksi. Siksi Venäjä haluaa pysäyttää Georgian ja Ukrainan demokratiapyrkimykset hybridisodankäynnillä ja tarvittaessa sotilaallisella voimalla sekä tukahduttaa Valko-Venäjän kansalaisten vapaudenhalun.

Suomessa on ollut paljon toiveita EU:n yhteisestä puolustuksesta ja todellisista turvatakuista. Euroopan unionia ei kuitenkaan ole luotu puolustusliitoksi.

Venäjän etupiirivaatimukset koskettavat ikävällä tavalla myös Suomea ja Ruotsia, eikä EU:n tule jäädä katsomaan sitä sivusta. Nato-option kariutuminen on vakava ja aiheellinen huoli. Toisaalta Putinin toiminta on jo saanut Suomessa aikaan selvän liikahduksen Naton suuntaan. Itse näytin Natolle keltaista valoa jo Krimin valtauksen jälkeen.

Etupiirivaatimukset osoittavat, että toisenlaisessa historiallisessa tilanteessa ankkuroitu puolueettomuuspolitiikka tai sotilaallinen liittoutumattomuus ovat omiaan johtamaan yhä syvemmälle harmaalle vyöhykkeelle. Suomi joutui painokkaasti ilmaisemaan, että on täysin maamme asia päättää mahdollisesta liittoutumisesta. Presidentin uudenvuoden puhe teki sen loistavalla tavalla, mikä ansaitsi maailman huomion.

Suomessa on ollut paljon toiveita EU:n yhteisestä puolustuksesta ja todellisista turvatakuista. Euroopan unionia ei kuitenkaan ole luotu puolustusliitoksi. Enkä näe, että siitä olisi sellaista kehittymässä. Myös presidentti Niinistö vaikuttaa viime aikoina päätyneen samaan johtopäätökseen.

Vain kuusi EU:n jäsenmaata – Suomi, Ruotsi, Itävalta, Irlanti, Malta ja Kypros – ovat Naton ulkopuolella. Natolla ja EU:lla on koko ajan vahvistuva strateginen kumppanuus, ja valtavan paljon yhteisiä, täydentäviä intressejä kyberturvallisuudesta moniin muihin poliittisiin pyrkimyksiin. 

Natolla olisikin nyt vahvat perusteet tunnustella kunkin näistä kuudesta maasta edellytyksiä hakea ja liittyä puolustusliiton jäseneksi.

Naton neuvosto tunnisti viime kesäkuussa ”vahvemman ja kyvykkäämmän eurooppalaisen puolustuksen merkityksen”. Se totesi myös, että koherentit, toisiaan täydentävät ja yhteensopivat puolustuskyvykkyydet, vailla tarpeetonta päällekkäisyyttä, ovat olennaisia yhteisissä pyrkimyksissä euro-atlanttisen alueen turvallisuuden lisäämiseksi.

Natolla olisikin nyt vahvat perusteet tunnustella kunkin näistä kuudesta maasta edellytyksiä hakea ja liittyä puolustusliiton jäseneksi. On varmaa, että jos Suomi tai Ruotsi päättäisivät hakea jäsenyyttä, kutsu kaikille vähentäisi Venäjän aiheuttamaa arvaamattomuutta. Tämä myös osoittaisi todeksi Naton avointen ovien politiikan. Tarvittaisiin siis monenlaisia tunnusteluja.

Mikään ei estäisi ”kuutosia” järjestämästä yhteistä huippukokousta, joka pohtisi sotilaallisen liittoutumisen ja unionin yhteisen puolustuksen näkymiä.

En väheksy sitä, että jokaisella näistä kuudesta maasta on hieman erilainen peruste sotilaalliseen liittoutumattomuuteen, toisilla perustuslaissa, toisilla muuten syvälle iskostettuna. Toisaalta jokaisella niistä on myös intressi vahvistaa omaa turvallisuuttaan ja unionin kykyä sen takaamiseen.

Se, että kaikki EU-maat olisivat myös Nato-maita, aivan varmasti vahvistaisi EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jossa sen koetaan nyt olevan kokoaan vaatimattomampi toimija. EU:n pehmeä valta saisi ympärilleen kovan kuoren.