Kärjistyksiä hakevat vaalikoneet jättävät vaalikeskusteluun sokeita pisteitä

Vaalikoneet ovat Suomen poliittisen järjestelmän erikoisuus. Ylen ensimmäinen vaalikone ilmestyi vuonna 1996, jonka jälkeen ne ovat vakiinnuttaneet asemansa. Yli puolet äänestysikäisistä käyttävät niitä aktiivisesti osana ehdokkaan etsintää. Ylen vaalikoneessa käytiin vuoden 2019 eduskuntavaaleissa 1,8 miljoonaa kertaa. Erityisesti yleensä laiskimmin äänestävät nuoret pitävät vaalikoneita tärkeinä vaaleihin innostajina ja ehdokastiedon jakajina.

Ei siis ole ihme, että vuoden 2019 vaaleissa ehdokkaita rääkättiin yhteensä 22:lla eri tavoin päällekkäisellä vaalikoneella. Ehdokkaille vaalikoneet ovat pitkä, monotoninen urakka, jossa silmät ristissä mietitään monimerkityksisten väittämien merkitystä ja kirjoitetaan huolellisia perusteluita. Kaikki tämä aika on pois päivätöistä, perheajasta ja muusta vaalityöstä.

Vaalikoneiden tekijöillä on siis suuri journalistinen ja eettinen vastuu. Käytetäänkö sitä parhaalla mahdollisella tavalla?

Käsittämättömät väittämät

Vaalikoneiden ikivihreä klassikko on kysymys, jossa kysytään monta asiaa samanaikaisesti.

Esimerkiksi Alma Median vaalikoneessa kysytään: “Hoitoalan palkkoja on edelleen korotettava kasvattamalla hyvinvointialueiden rahoitusta, vaikka se tarkoittaisi veronkorotuksia.“ Kansanedustaja Inka Hopsu toteaa kysymyksen nähdessään, että äänestäjän on mahdotonta tietää, painottaako ehdokas veronkorotusten välttämistä vai hoitoalan palkkojen korottamista.

Kun vaalikoneessa on 23 kysymystä, yhdessäkin “väärin” vastaaminen tarkoittaa katoamista kaikkien paitsi aktiivisimpien omien silmistä – ja keskitien vastaaja näyttää sisuttomalta.

Pakokauhua ehdokkassa herättävät myös epäeksaktit epäeksaktit väittämät. Alma Median vaalikoneessa kysytään, pitäisikö Suomeen saada Naton esikunta. Naton pysyvää läsnäoloa koskeva keskustelu on koskenut lähinnä joukko-osastoja, mutta Alman kysymyksessä sekoittuvat toisiinsa arvokysymys Suomen koskemattomuudesta, arvokysymys Nato-jäsenyydestä ja kysymys siitä, halutaanko joukkoja, asejärjestelmiä, kuunteluasema vai esikunta. Äänestäjä voi saada vastaukseksi ihan mitä vain.

Tässä muutama muu esimerkki tämän vaalikauden vaalikoneista:

“Työn verotusta on alennettava kaikissa tuloluokissa, vaikka se tarkoittaisi julkisista palveluista karsimista.” (Duunitori) Tässä yhdistyvät iloiseksi sekamelskaksi tulonjako, julkisten palveluiden karsiminen, muun verotuksen suhde tuloverotukseen ja moni muukin seikka.

“Palkkojen verotusta tulee keventää, vaikka se heikentäisi julkisia palveluita.” (Alma Media) Tuloverotus ja julkisten palveluiden rahoitus eivät ole suoraan riippuvia toisistaan. Monet puolueet kannattavat mallia, jossa työn verotusta lasketaan lisäämällä haittojen tai pääomien verotusta.

Kärjistämällä erotettavuutta

Vaalikoneessa on tilaa vain rajallisesti, joten kysymykset pyritään pitämään ytimekkäinä ja erottelevina. Samalla kuitenkin päätyy helposti kärjistämään ja luomaan epävarmuutta valistamisen sijaan.

Kansanedustaja Saara Hyrkkö jää vaalikoneista kysyttäessä pohtimaan, miten vastaukset viinien tuomiseen ruokakauppoihin muuttuisivat, jos samalla tiivistettäisiin asiantuntijalausuntoja esimerkiksi potentiaalisista haittavaikutuksista. Samaten kansanedustaja Atte Harjanne kyseenalaistaa, miksi MTV:n vaalikone asettaa vastakkain talouden edun ja ilmastonmuutoksen, kun pitemmän päälle yritysten menestys nimenomaan riippuu ilmastonmuutokseen sopeutumisesta.

Vaalikoneen julkaisija tekee karhunpalveluksen poliittiselle keskustelulle jatkamalla epätosia stereotypioita.

Tällaisissa tilanteissa vaalikoneen julkaisija tekee karhunpalveluksen poliittiselle keskustelulle jatkamalla epätosia stereotypioita sen sijaan, että julkaisisi asiantuntijatietoa valintojen avuksi.

Vaalikoneiden sokeat pisteet

Vaalikoneisiin syntyy helposti sokeita pisteitä. Kilpailevat vaalikoneet eivät koordinoi kysymyksiään, joten kysymyksiin syntyy päällekkäisyyksiä samalla kun tilaa on vain rajallisesti. Osaoptimoidessa hiemankin marginaaliset kysymykset jäävät helposti rannalle.

Kouluterveyskyselyissä on näkynyt huolestuttava trendi nuorten hyvinvoinnista jo pitkään, ja korona pahensi tilannetta merkittävästi. Nyt vaalikoneet ovat kuitanneet asian kysymällä maksuttomasta terapiasta ja katuväkivallasta sen sijaan, että mentäisiin syvemmälle juurisyihin.

Yksikään vaalikone ei kysy vammaiskysymyksistä, päihdehuollosta (paitsi käyttöhuoneiden osalta), kriminaalipolitiikasta tai vankeinhoidosta. Sosiaaliturvan alimman tason riittävyydestä ei kanna huolta kukaan, saati toimeentulotuen rakenteista.

Yksikään vaalikone ei kysy ammatillisesta koulutuksesta tai täydennyskoulutuksesta. Tai tarkalleen ottaen Keskisuomalainen kyllä kysyy, mutta vantaalaisen ehdokkaan Mikko Viilon sanoin kysymys ”Koulutus- ja osaamistasoa tulee korottaa nostamalla ammatillisen koulutuksen laatua ennemmin kuin kasvattamalla korkeakoulutettujen määrää” on “sapettava vastakkainasettelu ihmisryhmien välillä, sekä laadun ja määrän välillä”.

Marginaaliin jäävät – vähemmän yllättäen – jo syrjäytymisriskissä olevat marginaaliryhmät. Toimitusten asema ei ole lainkaan kadehdittava: liian pitkään vaalikoneeseen ei vastaa kukaan, mutta järjestötkin ymmärtävät, ettei kukaan halua vastata vielä yhteen lisävaalikoneeseen.

Erilaiset sitoumukset auttavat esimerkiksi sateenkaariväkeä sitouttamaan tulevia kansanedustajia ja esimerkiksi Vapaa-ajattelijat jaksavat vaaleista toiseen tehdä uskonnonvapautta koskevan vaalikoneensa. 

Vaalikoneiden rajallinen kysymyspatteristo ruokkii silti marginalisoitumiskehitystä.

Riittääkö vaalikoneen erottelukyky?

Tunnustan synnin: tein aikoinaan HS Open -tapahtumassa vuonna 2011 yhden ensimmäisistä vaalikonenelikentistä. Datatiedettä opiskelleelle oli ilmiselvää, että monimuuttuja-aineisto kannattaa visualisoida kaksiulotteiseksi pistepilveksi, jossa samanlaiset vastaukset ovat lähellä toisiaan. Pääkomponenttianalyysi tuotti kaksi akselia, jotka muistuttivat hämmentävän paljon klassista konservatiivi–liberaali- ja vasemmisto–oikeisto-jakoa. Eivät täsmälleen, mutta helppouden nimissä ne päätyivät akseleiden otsikoiksi ja loppu onkin historiaa.

Nelikenttämalli on sittemmin vakiintunut tavaksi visualisoida vaalikoneiden vastauksia. Näiden visualisointien ongelma on, että pieni määrä yleislaatuisia kysymyksiä tarjoaa ehdokkaille vain vähän paikkoja erottua toisistaan.

Monissa vaaleissa kaikki vähänkin vasemmistolaiset ehdokkaat ovat pakkautuneet vasempaan alanurkkaan tiiviiksi palloksi. Kun SKP ja Feministipuolue eivät koneen perusteella eroa toisistaan, lienee selvää että kysymyspatteristosta puuttuu vielä jotain. Samaten kansalliskonservatiiveilta loppuu ajoittain asteikko kesken. Kone onnistuu erottamaan toisistaan valtapuolueet, mutta “äärirajoilla” erottelukyky loppuu kesken. Ehdokkaat pakkautuvat.

Erottelukyvyn puute tekee ehdokaskohtaisesta vaalikoneesta turhan.

Erottelukyvyn puute tekee ehdokaskohtaisesta vaalikoneesta turhan. Voisi olla arvokkaampaa rakentaa jatkossa puoluekoneita, ja löytää erilaisia työkaluja ehdokkaan löytämiseen puolueen sisällä tai sopivassa alasektorissa poliittista kenttää. Aiemmin mainitut yhteen kytketyt kysymykset voitaisiin purkaa nipusta sarjaksi kysymyksiä, joilla erotella enemmän: “Kannatit edellisessä kysymyksessä hoitajien palkankorotuksia, millä ne pitäisi rahoittaa: 1) Velalla, 2) Verotuksella, 3) Muulla, millä?”

Pistetäänkö ehdokkaat oikeasti järjestykseen?

Ihmisten mieltymysten tunnistaminen on vaikeaa. Systeemianalyysiksi kutsutussa matematiikan haarassa ajatellaan, että jokaisen valinnan takana on hyötyfunktio, joka kuvaa päätöksentekijän eri tekijöiden arvostusta. Matemaatikot ovat myös todistaneet ns. Arrow’n teoreeman kautta, ettei täydellistä preferenssien tunnistusta voi tehdä. Journalistit ovat siis matemaattisesti mahdottoman tehtävän äärellä.

Ja niinhän siinä selvästi käy. On pienelläkin klikkailulla selvää, että nykyiset vaalikoneet eivät ole optimaalisia. Vuonna 2019 Jyrki Kasvi (vihr.) ja Matias Turkkila (ps.) eivät onnistuneet löytämään itseään vaalikoneeseen vastaamalla. Sama on käynyt tänä vuonna myös Päivi Räsäselle (kd). Yhdenkin kysymyksen ruksiminen pykälällä väärin voi heittää kärkiviisikon, ellei -kymmenikönkin uusiksi. Järjestykset eivät ole lainkaan vakaita.

Optimaalista ratkaisua tähän ongelmaan ei ole, mutta parempia kyllä. Systeemianalyysissa on kehitetty monia tapoja tunnistaa preferenssejä. Ne ovat usein vaivalloisia vastaajille, mutta esimerkiksi ehdokkaiden päittäin vertailu tuottaisi todennäköisesti paremman tuloksen kuin karkeilla asteikoilla monitulkintaisiin väittämiin vastaaminen.

Ja sitten on vielä mahdollista, että vaalikoneen koodissa on bugi, kuten Helsingin Sanomille kävi tänä vuonna. Virheet ovat inhimillisiä, ja Hesari hoiti asian tyylikkäästi. On vain harmillista, että vaalikone on rajallisen luonteensa vuoksi alun perinkin sen verran epävakaa, että bugi ei ole katsojalle heti ilmiselvä.

Vaikeat arvokysymykset

Vaalikoneissa jakavin teema on kuitenkin arvokysymykset. Suurimmissa vaalikoneissa on pitkä aikasarja vastauksia yleistason arvokysymyksiin, joiden tarkoituksena on valaista ihmisten periaatteellisia eroja. Ne myös nostattavat monitulkintaisuudellaan karvoja pystyyn.

Konkaripoliitikko Oras Tynkkynen tiivistää ongelman hyvin nostaessaan esiin vaalikoneen väitteen “Kristilliset arvot ovat hyvä pohja poliittiselle päätöksenteolle.”: “On aika eri asia, puhutaanko Päivi Räsäsen kristillisistä arvoista vai paperittomien siirtolaisten parissa diakoniatyötä tekevien kristillisistä arvoista.”

Arvokysymyksiin voidaan myös laskea henkilökohtaista kokemusta kuvaavat kysymykset, joihin usein liittyy myös populistisia vivahteita. Kansanedustaja Saara Hyrkkö arveleekin, että “Pelkään liikkua kadulla yksin” on vertaansa vailla vaalikysymysten joukossa. Tällaiset kysymykset maalailevat uhkakuvia ottamatta kuitenkaan kantaa konkreettisiin politiikkatoimiin, joilla niihin voisi puuttua.

Arvokysymyksillä saadaan aikaan hajontaa ehdokkaissa, mutta lukeeko yksikään äänestäjä tai ehdokas mustetahratestiä täsmälleen samalla tavalla?

Arvokysymyksillä saadaan aikaan hajontaa ehdokkaissa, mutta lukeeko yksikään äänestäjä tai ehdokas mustetahratestiä täsmälleen samalla tavalla? Konkreettiset poliittiset toimet voisivat olla parempi tapa tutkia arvojen ilmenemistä arkisemmassa kontekstissa, jonka kaikki tulkitsevat samalla tavalla.

Unelmien vaalikone

Millainen olisi unelmien vaalikone? Täydellisessä maailmassa vaalikoneita olisi vain kaksi tai kolme ja niissä ei olisi lainkaan päällekkäisyyksiä. Näin ehdokkaat voisivat keskittyä rauhassa. 

Me kävimme Verdessäkin keskustelua, pitäisikö meillä olla vaalikone. Oli hyvin lyhyen keskustelun jälkeen selvää, ettei kukaan halunnut kuormittaa ehdokkaita lisävaalikoneella ja toisaalta ei ollut lainkaan varmaa, vastaisiko riittävän iso joukko vaalikoneeseen.

Ehdokkaat voisivat vapaaehtoisesti päättää vastata marginaalisempiin kysymyksiin ydinkysymysten lisäksi, jotta valtavirrasta eroavatkin teemat voisivat olla profiloitumisen väline. Kysymysten määrän lisääminen myös vähentäisi tarvetta tehdä monitulkintaisia isoja kysymyksiä, jolloin sekä äänestäjiltä että ehdokkailta vierähtäisi kivi sydämeltä.

Jos näyttää siltä, että ehdokkaat alkavat kasautua, toimitus pyrkisi esittämään kasautuville ehdokkaille lisäkysymyksiä, jotka erottelisivat heitä. Vaalikoneeseen tulisi suhtautua kehittyvänä prosessina, jonka tarkoituksena on löytää parhaiten ehdokkaat toisistaan erottelevat tekijät.

Äänestäjät pääsisivät vertailemaan ehdokkaita systeemianalyysin parhaiden menetelmien mukaisesti niin, ettei ehdokkaiden järjestys olisi herkkä pienille muutoksille syötteissä. Näin myös äänestäjien luottamus vaalikoneeseen parantuisi samalla kun ehdokkaiden motivaatio vastata niihin myös.

Vaalikoneilla on merkittävä vastuu. Instituution on aika kehittyä vastaamaan siihen vastuuseen.