Millaisen Naton Suomi haluaa?

Maaliskuun alussa eduskunta liki yksimielisesti hyväksyi Suomen liittymisen Atlantin puolustusliiton eli Naton jäseneksi. Maailma oli muuttunut, ja yksi aikakausi päättyi Suomen historiassa. Ratkaisu oli muuttuneen turvallisuustilanteen ja erityisesti Venäjän aggressiivisen aluevaltauspolitiikan ja Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan takia välttämätön ja oikea.

Mutta mistä päätettiin ja mistä ei? Mistä on vielä päätettävä erikseen? Onko Suomella realistisia vaihtoehtoja sen suhteen, millaisen Naton jäsen, ja millainen jäsen, se tahtoo olla?

Suomen on mahdollista omaksua rauhantahtoinen ja sotilaallisen voiman käytön suhteen kriittinen linja myös Naton jäsenenä. Joku voisi kutsua tällaista linjaa pilkallisesti pasifistiseksi tai minimalistiseksi, mutta itse valitsen toisenlaisia adjektiiveja kuten vastuullinen, tulevaisuuteen suuntautunut, jopa isänmaallinen.

Naton sisällä ja Naton jäsenenä Suomen geopoliittista asemaa ja omia turvallisuusintressejä vastaa johdonmukaisen torjuva kanta ydinaseiden käyttöön tai niiden Suomeen sijoittamiseen tai kauttakulkuun. Samaten Suomen asemaa ja etuja vastaa tiukka rajaus, jonka mukaan pidättäydytaan asettumisesta aseellisen konfliktin osapuoleksi mahdollisessa Naton perustamissopimuksen 5 artiklan mukaisessa avunantovelvollisuudessa.

Ukrainalle annetun materiaali- ja muun avun kautta Suomi on jo saanut kokemusta siitä, millaisissa muodoissa se voisi antaa vastaavaa apua toiselle Naton jäsenmaalle. Samalla on huolehdittu, ettei Suomi tee mitään sellaista, joka antaisi hyökkäävälle maalle oikeutuksen katsoa Suomen asettuneen konfliktin osapuoleksi. 

Nato-jäsenyys ei tarkoita, että yhden jäsenmaan sota automaattisesti vie kaikki muutkin jäsenmaat sotaan. Naton historiassa tämä on nähty useita kertoja. 

Suomalaisessa keskustelussa moni tuntuu unohtaneen, mitä hyökkäyssodan kansainvälisen oikeuden vastaisuudesta seuraa. Kyseinen  ’roistovaltio’ voisi vedota sodan oikeussääntöihin ja iskeä sotilaallisiin kohteisiin hyökkäyksen uhrin rinnalle sodan osapuoliksi asettuneissa maissa. Tämä on se äärimmäinen uhka, joka liittyy mutkien suoraksi vetämiseen, jos Nato-sopimuksen 5 artiklan velvoite antaa apua ymmärretään väärin. Se nimittäin ei ole velvollisuus rynnätä sodan osapuoleksi ja antaa apua taistelujoukkojen lähettämistä ja asevoiman käyttöä tarkoittavissa muodoissa.

Kun eduskunta teki päätöksensä Natoon liittymisestä, edellisen hallituksen antaman esityksen (HE 315/2022 vp) ja sen käsittelyssä syntyneiden eduskunta-asiakirjojen (perustuslakivaliokunnan lausunto ja ulkoasiainvaliokunnan mietintö) lähtökohtana oli, että Suomi liittyisi vuodelta 1949 olevaan Pohjois-Atlantin sopimukseen ja siten sitoutuisi siinä asetettuihin oikeudellisiin velvoitteisiin. 

Tiedossa oli, että Nato on vuosikymmenten kuluessa merkittävästi kehittynyt ja että käytännössä jäseniltä odotetaan muutakin kuin mitä 1940-luvun lopussa osattiin tai haluttiin ennakoida.  Tiedettiin, että eduskunnan tulisi erikseen käsitellä seurannaisia sopimusjärjestelyjä, kuten Suomeen mahdollisesti tulevien Naton joukkojen asema, toimivaltuudet ja vastuukysymykset taikka kahdenvälinen sopimus vastaavista asioista Yhdysvaltojen kanssa. 

Nato on aikanaan perustettu jäsenvaltioiden yksimielisyyttä ja suvereniteettia korostaen. Silti Natoon liityttäessä tiedettiin, että vaikka Nato ei itsessään tarkoittaisi Suomen täysivaltaisuudesta tinkimistä, myöhemmät liitännäiset sopimukset tulisivat väistämättä herättämään kysymyksiä ja todennäköisesti aiheuttamaan tarpeen näiden sopimusten hyväksymiselle niin sanotussa supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä eli kahden kolmanneksen määräenemmistöllä.

Etusijalle oikein asetettiin nopea ja mahdollisimman yksimielinen eteneminen pääkysymyksessä, vaikka oikeudellisesti arvioiden juuri se ratkaisu oli helpoin ja voitiin tehdä yksinkertaisella enemmistöpäätöksellä.

Asetelma oli siis päinvastainen kuin Suomen liittyessä Euroopan unioniin. Tuolloin liityttiin unioniin nahkoineen karvoineen, ylikansallisen päätöksenteon mekanismit hyväksyen ja päättäen kerralla osallistua myös EU:n tulevaan mutta oikeudellisesti jo sovittuun kehitykseen. Tarkoitan erityisesti talous- ja rahaliiton kolmatta vaihetta ja euron käyttöönottoa. 

Kahden kolmanneksen määräenemmistöllä eduskunta hyväksyi ennalta koko EU-paketin, ja joidenkin yllätykseksi luopuminen Suomen markasta ei sitten ollutkaan enää perustuslakikysymys.

Nyt vallitsevana tuntuu olevan näkemys, että kun Nato-jäsenyydestä jo päätettiin, liitännäisistä sopimuksista aiheutuvat ristiriidat Suomen perustuslain kanssa pitää vain niellä. Mahdolliset epäilykset pitäisi unohtaa ja tyytyä hyväksymään myös nuo liitännäiset sopimukset yksimielisesti tai ainakin antamalla hallitukselle eduskunnan kahden kolmanneksen tuki. 

Eduskunnan ja yksittäisten kansanedustajien vallassa tietenkin on, halutaanko näin menetellä. Mutta kysymys ei ole tekninen eikä jokin juridinen näennäisongelma, vaan mitä suurimmassa määrin myös poliittinen ratkaisu.

Kyse on siitä, millainen Nato-jäsen lännen etuvartio Suomi tahtoo olla nyt ja tulevien sukupolvien aikana. Haluaako se alueelleen Naton tai sen jäsenmaiden joukkoja tai asejärjestelmiä? Haluaako Suomi säilyttää pysyviä ase- ja muita varastoja, ensi sijassa harjoituksia varten mutta tosipaikan tullen myös nopeasti käyttövalmiina taistelutoimiin?

Millainen on Suomen osuus Naton ydinasepelotteessa? Missä määrin Suomi valmistautuu käyttämään omia sotilaitaan sen avun muotona, jota se Nato-sopimuksen 5 artiklan nojalla tulisi antamaan hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle toiselle jäsenmaalle?

Ymmärretäänkö Suomessa, että sen omilla ratkaisuilla on merkitystä, kun jonkun Nato-maan kanssa sodassa oleva vieras valtio arvioi, onko Suomi kyseisen aseellisen konfliktin osapuoli ja onko Suomessa oikeutettuja sotilaallisia kohteita?

Naton keskeinen politiikka-asiakirja, strateginen konsepti, päivitetään aika ajoin jäsenmaiden konsensuspäätöksellä. Suomessa tarvitaan kansalaiskeskustelua siitä, millaista Natoa Suomen sijainti, historia ja tulevaisuus tarvitsevat ja mitä suomalaiset Natolta haluavat. 

Suomi voi itse päättää osallistumisestaan aseellisiin konflikteihin, Naton mahdollisesta läsnäolosta omalla alueellaan ja hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle toiselle jäsenvaltiolle annettavan avun muodoista. Suomi voi myös vaikuttaa siihen, miten puolustusliitto Nato vastaisuudessa kehittyy, nyt kun Suomi on sen täysivaltainen jäsen.