Kasvatammeko tulevaisuudessa pölyttäjämme itse?

Mikä on viime kädessä elämän edellytys? Jotkut vastaavat jumala, jotkut työ tai markkinatalous, toiset taas yksilönvapaus tai ihmisten keskinäinen yhteistoiminta. Kaikkien tuntema Albert Einstein totesi, että jos mehiläiset katoavat, kestää viisi vuotta ennen kuin elämä loppuisi maapallolla.

Samaa mieltä on turkulainen hyönteiskasvattaja Marko Reini. Hän luettelee monia asioita, joita ei olisi ilman pölyttäviä ötököitä, kuten vaikkapa mansikkaa, omenaa, härkäpapuja, rehua, rypsiä ja rapsia. Myös kotimainen kasvispohjaisen proteiinin tuotanto romahtaisi ilman pölyttäjiä. 

Markon maatalousyksikkö ei sijaitse peltojen keskellä vaan mitä urbaaneimmassa ympäristössä hieman yli kahden kilometrin päässä Turun Tuomiokirkosta. Siellä hän asuu vaimonsa ja kahden koiransa kanssa vanhassa paritalossa. Ympärillä on muita saman näköisiä ehkä viisikymmenluvulla rakennettuja pientaloja ja seitsemänkymmenluvulla alkunsa saanut laaja Turun ylioppilaskylän itäinen puoli, joiden talot ovat kolmi- ja neljäkerroksisia.

Marko Reinin innostus hyönteistalouteen ei ole kovinkaan vanhaa. Se syttyi vuonna 2017, kun kokoustauolla häntä innostettiin kokeilemaan kotisirkkojen kasvatusta. Levyseppähitsaajasta ja sähkömiehestä tuli hyönteiskasvattaja. Sirkoista piti tulla proteiinia ihmisravinnoksi korvaamaan eläintuotantoa. Aluksi toiminta oli innostunutta, sirkkatuotteet myivät hyvin. Tuotteiden liian kallis hinta ja lopulta pandemia kuitenkin johtivat siihen, että sirkkojen tuotanto oli pakko lopettaa. Kahden vuoden työ meni hukkaan ja Marko vei sirkkapesänsä kaatopaikalle.

Tästä hän ei kuitenkaan lannistunut, vaan innostus vei Markon yhä syvemmälle hyönteistalouteen. Sirkkojen jälkeen tulivat mehiläispesät, joita oli enimmillään kaksikymmentä. Niiden tuotanto puolestaan loppui mehiläisten vakavaan sikiötautiin, esikotelomätään. Se olisi ollut hoidettavissa, mutta se olisi vaatinut paljon työtä ja rahaa.

Tämän jälkeen Marko ryhtyi kouluttamaan mehiläistarhausta ja rakentamaan kimalaiskasvatusta Suomeen kasvihuoneita varten. Markon mukaan kimalaiskasvatusta on lähes kaikkialla Euroopassa, ainoastaan Baltian maissa ja eteläisen Euroopan itäisissä maissa sekä Suomessa sitä ei vielä ole. Suomen kasvihuoneissa pörräävät kimalaiset ovat tuontitavaraa joko Hollannista, Ruotsista tai Norjasta. Mutta miksi kimalaisia pitää kasvattaa Suomessa, eikö tuonti riittäisi? Ei, vastaa Marko. Vieraslajikkeet valtaavat kotimaisten lajikkeiden pesäpaikkoja ja pahimmassa tapauksessa tartuttavat tauteja, joihin kotimaisilla kimalaislajikkeilla ei ole vastustuskykyä. Taudeista valtaosa on loistauteja, jotka saattavat tappaa suuren määrän hyönteisiä. Kauhuskenaariona Marko maalaa tilanteen, jossa Suomesta katoaisivat kaikki hyönteiset, jos hyönteisille tulisi joku tauti, johon kotimaisilla lajeilla ole vastustuskykyä. Tämän vuoksi kotimaisten kimalaislajikkeiden kasvatus on tärkeätä. Tällä hetkellä kotimaiset lajikkeet eivät kuitenkaan ole heti häviämässä, vaan niitä on paljon pohjoisemmassa osaa maata. Turusta parin kymmenen kilometrin päässä Piikkiössä on paljon kotimaisia kimalaislajikkeita.

Markon projektin ideana on päästä parin vuoden päästä kasvattamaan kotimaisia kantoja ja sitä varten hän on rakentanut niihin soveltuvia tiloja. Prosessi ei ole yksinkertainen ja nopea, vaan siirtymävaiheessa kimalaiskasvatusta on harjoiteltava myös ulkomaalaisperäisten lajien kanssa.

Hyönteistuotannon tulevaisuus

Ihmisille tarjottava hyönteisproteiini on nyt tauolla, mutta Marko uskoo hyönteistuotannon tulevaisuuteen. Jo nyt eläimille syötetään hyönteisproteiinista tehtyä ruokaa. On olemassa myös hyönteisiä, jotka syövät muovia. Ehkä olemme vasta hyönteistalouden alkutaipaleella, hän tuumii.

Marko korostaa, että hänen hyönteiskasvatuksensa on alkutuotantoa, jolloin yritystuet ovat pääsääntöisesti poisluettuja. Myöskään maataloustukia ei saa, koska ne on tarkoitettu maaseudulle eikä kaupunkeihin, vaikka toiminta olisi kokeellista ja kehittäisivät maatalouden toimintaa. Samassa tilanteessa ovat teollisuushalleissa tuotetut salaatit ja ruokasienet. Markon mielestä tämä rajaus ei ole oikeudenmukainen. Lisäksi Marko toteaa, että
nykyaikainen maataloustuottaja tuntee pölyttäjien arvon. Vaikka
kimalaiskasvatus on vasta alkamassa, on jo kysyntää kotimaisista
kimalaisista.

Tähän mennessä Markon toiminta on saanut tukea ainoastaan ”Kotimaisia pölyttäjiä kasvihuoneille” – mesenaattikampanjalta.

Rauli Mickelsson