Ihminen aiheutti suurten maaeläinten sukupuuton

Viimeisten 50 000 vuoden aikana erityisesti suurikokoisia maaeläimiä on kuollut sukupuuttoon merkittäviä määriä. Tämä viimeisimmän jääkauden aikana eli pleistoseenikauden lopulla alkanut sukupuuttojen ajanjakso on ollut vaikutuksiltaan dramaattinen. Pleistoseenikaudella eli monia suurikokoisia eläimiä, kuten mastodontti, sapelihammaskissa ja jättiläislaiskiainen, jotka kaikki kuolivat sukupuuttoon. 

Tutkijoiden keskuudessa on käyty keskustelua tämän sukupuuttoaallon syistä jo 200 vuoden ajan ja pohdittu ovatko ensisijaisena syynä tälle sukupuuttoaallolle ollut ilmastonmuutos vai ihmisen toiminta. Samaan ajankohtaan ajoittuu nimittäin ihmisen kulttuurisen kehityksen nopeutuminen ja esimerkiksi maanviljelyn ensimmäiset kokeilut. 

Pleistoseenikauden lopun sukupuuttoaalto erosi aiemmista

Pleistoseenikauden lopun sukupuuttoaalto poikkeaa aiemmista joukkosukupuutoista siinä, että sen vaikutukset kohdistuivat nimenomaan kaikkein suurimpiin eläimiin kaikilla ilmastovyöhykkeillä aina arktisilta alueilta päiväntasaajan sademetsiin. Se ei siis rajoittunut vain kylmien alueiden eläimiin eikä edes ajallisesti vain ilmaston lämpenemisvaiheeseen. Samaan aikaan pienemmät lajit eivät merkittävässä määrin hävinneet sukupuuttoon. 

Mitä oikein tapahtui? Aiemmin on ajateltu, että lämpeneminen ajoi villamammutit sukupuuttoon. Mutta miksi samalla katosivat myös norsueläimet Amazonin sademetsistä sekä kuumaan ja kuivaan ilmastoon sopeutuneet kamelit ja aasit nykyisen Meksikon alueelta? Miksi lämpimään ilmastoon sopeutuneet hevoset hävisivät Pohjois-Amerikan mantereelta? Sittemmin ihmisiltä luontoon karanneet ja villiintyneet hevoset ovat pärjänneet Pohjois-Amerikan luonnossa oikein hyvin. Jopa niin hyvin, että niitä hävitetään siellä haittaeläiminä helikopterista ampumalla. Miksi hevoset ja aasit olisivat siis hävinneet ilmaston lämmetessä ja vain sattumoisin samaan aikaan, kun kivikauden ihminen löysi Amerikan? Entä miksi vastaavat lajit romahtivat Euraasiassa jo aiemmin, ihmisen levittäytyessä etelästä Siperiaan? 

Myöskin erityislaatuista on, että meriekosysteemit säästyivät sukupuutolta. Planeetan historiassa massasukupuutot ovat usein iskeneet erityisen voimakkaasti meriekosysteemeihin. Tällä kertaa syvien vesien suuret merieläimet saivat kuitenkin pitkään olla rauhassa. Tuho iski ennen kaikkea suuriin eläimiin pinnan yläpuolella. Ainoastaan rantavesien suuret eläimet, kuten Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa elänyt suuri Stellerin merilehmä, katosivat samaan aikaan ihmisen saapumisen kanssa. Aiemmin sukupuuton syyksi ehdotettu ilmaston lämpeneminen selittää huonosti näitä monia pleistoseenikauden sukupuuttoaallon ainutlaatuisia erityispiirteitä.

Uusimmat tutkimukset viittaavatkin nyt yhä selkeämmin siihen, että ihmisen toiminta on ollut merkittävin tekijä näiden sukupuuttojen taustalla. 

Ihminen todennäköinen syyllinen megafaunan katoamiseen

Tutkija Jens-Christian Svenning ja hänen tutkimusryhmänsä ovat nyt osoittaneet, että ihmisen toiminta, kuten metsästys ja elinympäristöjen muuttaminen, ovat olleet keskeisiä tekijöitä pleistoseenikauden suurten eläinten eli megafaunan häviämisessä. Tutkimuksista selviää myös, että ihmisen toiminta oli ratkaisevassa roolissa jo ennen nykyihmisen (Homo sapiens) saapumista. Jo läheiset sukulaisemme, kuten neandertalin ihminen, metsästivät suuria lajeja merkittävässä määrin. 

Pleistoseenikauden lopussa ihminen valloitti maailmaa askel askeleelta, maanosa kerrallaan. Sukupuuttoaalto seurasi nykyihmisen leviämistä yhtä aikaa mantereelta toiselle loppua kohti voimistuen.

Esimerkiksi Australiaan ihminen saapui noin 65 000 vuotta sitten ja samaan ajankohtaan ajoittuu mantereen useiden suurikokoisten pussieläinlajien, kuten jättiläiskenguruiden ja jättiläisvompattien (diprotodonien), häviäminen. Samaan ajankohtaan ei osu merkittävää muutosta alueen ilmastossa. 

Suhteessa eniten suuria eläinlajeja kuoli sukupuuttoon Etelä-Amerikassa, jonne ihminen saapui viimeisenä, noin 15 000 vuotta sitten. Etelä-Amerikasta hävisivät tuolloin esimerkiksi mastodontit, jättiläislaiskiaiset, suuret hirmulinnut, jättiläiskokoiset kabybarat ja jättiläisvyötiäiset sekä monet muut erikoiset suuret eläimet. Etelä-Amerikkaan jäljelle jääneet eläimet ovat kaikki selvästi näitä jättiläisiä pienikokoisempia. Pohjois-Amerikassa vain harvat suurikokoiset lajit, kuten biisoni ja myskihärkä, selvisivät ihmisen saapumisesta alueelle. 

Kivikauden ihmiset saavuttivat lopulta lähes kaikki maailman kolkat. Muutamia erityisen kaukaisia ja vaikeasti saavutettavia saaria jäi heiltä löytämättä, ja näillä suurikokoiset lajit saattoivat selvitä tuhansia vuosia sen jälkeen, kun niiden lajitoverit muualta metsästettiin sukupuuttoon. Näistä tunnetuimmat ovat Wranglerin saari, jolla mammutit elivät eristyksissä vielä silloin, kun Egyptiin rakennettiin pyramideja sekä Beringin saari, jolla Stellerin merilehmät selvisivät nykyaikaan saakka. Kaukainen Beringin saari löydettiin vasta vuonna 1741, ja alle 30 vuodessa nuo lajinsa viimeiset edustajat metsästettiin sukupuuttoon.

Suurten eläinten katoamisella on monia ekologisia seurauksia

Megafaunan häviäminen on johtanut laajoihin ekologisiin muutoksiin. Suuret eläimet, kuten mammutit, jättiläislaiskiaiset ja sarvikuonot, vaikuttivat merkittävästi ekosysteemien rakenteeseen ja toimintaan. Niiden katoaminen on muuttanut ravintoketjuja, kasvillisuutta, maaperän ominaisuuksia ja jopa ekosysteemien ilmastovaikutuksia. Tämä on puolestaan vaikuttanut muiden eläinlajien ja kasvien elinmahdollisuuksiin, mikä on johtanut uusiin ekologisiin tasapainotiloihin​​. Erityisesti ovat kärsineet kasvilajit, jotka elivät muinaisten suurten eläinten kumppaneina. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa kurpitsojen alkuperäiset luonnonvaraiset kannat hävisivät sukupuuttoon, kun niiden siemeniä levittäneet suuret eläimet hävisivät. Jotkin kasvilajit sinnittelevät vielä. Näistä esimerkkeinä villiavokadot ja hevoskastanja, joiden villit kannat jatkavat hiipumistaan kohti väistämätöntä sukupuuttoa niiden suurikokoisten kumppanilajien kadottua jo tuhansia vuosia sitten. Siperian niittyluonto metsittyi taigaksi, ja viime vuosikymmeninä myös Euroopassa niittyluonto on saanut väistyä maanviljelyn ja istutettujen metsien tieltä. Tämän seurauksena eurooppalaiset niityt ja aroluonto ovat monin paikoin uhanalaisia luontotyyppejä, ja niiden lajistoa uhkaa sukupuutto.

Mitä voimme tehdä?

Megafaunan sukupuuttojen ymmärtäminen korostaa myös tarvetta suojella nykyisiä uhanalaisia lajeja ja luontotyyppejä, jotta vältämme toistamasta menneisyyden virheitä​. Kivikauden ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto on voimakas muistutus siitä, kuinka suuret vaikutukset ihmisen toiminnalla voi olla planeettamme ekosysteemeihin. Tämä tieto ei ole pelkästään historiallisesti merkittävää, vaan sillä on myös vaikutusta siihen, kuinka meidän tulisi nyt suojella planeettamme luonnon monimuotoisuutta.

Ensinnäkin, ennaltaehkäisevä suojelu on tärkeää. On selvää, että ihmisen toimet voivat nopeasti johtaa lajien sukupuuttoon. Tämä korostaa tarvetta suojella elinympäristöjä ja vähentää ihmisen vaikutusta luontoon jo ennen kuin lajien populaatiot ovat vaarallisen pienet. 

Toiseksi, tutkimuksen ja seurannan merkitys korostuu. Ymmärtämällä tarkemmin menneiden sukupuuttojen syitä ja mekanismeja, voimme paremmin ennustaa ja ehkäistä tulevia sukupuuttoja. Tämä vaatii jatkuvaa ja kattavaa ekosysteemien seurantaa sekä monialaista tutkimusta.

Kolmanneksi, rewilding eli villiinnytys voi tarjota ratkaisuja nykyiseen luonnon köyhtymiseen. On tärkeä ymmärtää, että naudat ja hevoset eivät ole vain tuotantoeläimiä vaan tärkeä osa luonnon ekosysteemejä, jotka olivat täällä jo ennen ihmisen saapumista. Käytännössä tämä tarkoittaisi suurikokoisten luonnonvaraisten nisäkkäiden palauttamista alueille, joilta ne ovat hävinneet. Tutkimukset ja käytännön kokeilut osoittavat, että tämä voisi auttaa palauttamaan luonnon omia prosesseja ja parantaa ekosysteemien toimintaa ja monimuotoisuutta. Esimerkkejä onnistuneista hankkeista ovat muun muassa Euroopassa toteutetut visenttien palautusohjelmat, jotka ovat edistäneet paikallisten ekosysteemien palautumista. 

Kivikautiset esi-isämme eivät voineet ymmärtää omaa vaikutustaan ympäröivään luontoon. Toisin kuin esivanhemmillamme, meillä on nykypäivänä valtavasti tietoa ja kattava kuva siitä, mitä ympäristölle tapahtuu. Tulevaisuuden haasteena on löytää tasapaino ihmisen toiminnan ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen välillä, jotta voimme turvata eheät ekosysteemit ja monimuotoisen luonnon tuleville sukupolville.

Aino Tuominen
Kirjoittaja on Suomen Luonnon Villiinnytys ry:n puheenjohtaja

Artikkeli perustuu avoimen lähteen tutkimukseen, joka on julkaistu Cambridge Prisms: Extinction -julkaisussa ja on saatavilla kokonaisuudessaan täällä.