Mitä vihreän Nato-vastustajan mielessä liikkui?

Takinkääntö: kuulun niihin, jotka ovat aktiivisesti kampanjoineet Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa yksi kolmesta teemastani oli “Turvallisuutta ilman Natoa”, jota seurasi iskulause “Solidaarisuutta Euroopassa”.

Venäjän hyökkäyssodan jälkeen joudun tietenkin monen muun tavoin uudelleenarvioimaan mielipiteeni. Pääsen myös äänestämään asiassa Vihreän liiton puoluevaltuuskunnan jäsenenä. 

Tunnustan, päätös vastustaa Natoa oli taktinen, ei strateginen. Ei vaalitaktinen, sillä tiesin etukäteen, että kansainvälisestä politiikasta kampanjointi Uudellamaalla 2015 ei saavuttaisi valtavaa suosiota. En ole populisti, halusin ennemmin vaikuttaa puolueeseeni, ja siihen miten Suomessa tehdään politiikkaa.

Kantani oli taktinen, koska pelkäsin että turvallisuusrakenteemme sitominen mihin tahansa EU:n ja Euroopan ulkopuoliseen tahoon rajoittaisi liikkumatilaamme. Sitä, mitä nykyään kutsutaan “strategiseksi autonomiaksi”.

Nyt tarvitaan voimakkainta mahdollista yhtenäisyyttä rintamalinjassa hyökkääjää vastaan.

Olen vielä tänä päivänäkin tyytyväinen silloin ottamaani kantaan. Vuosi 2016 ja Trump osoittivat riskin josta olin yrittänyt varoitella jo vuoden 2008 talouskriisin jälkimainingeissa. USA on taipuvainen isolationismiin, eikä tämä riski ole kadonnut mihinkään.

Yksi ikkuna on kuitenkin sulkeutunut. Toivoin, että neljä Naton ulkopuolista EU-maata, Suomi, Ruotsi, Itävalta ja Irlanti, olisivat voineet avata ovia turvallisuuspolitiikalle, jossa myös meidän turvallisuustarpeisiin voisi vastata yhteisesti, EU:n turvatakuilla. 

Kaikissa näissä maissa on tai on vielä äskettäin ollut vihreä puolue hallituksessa. Toivoin, että puolueperheemme kehittyisi nopeasti ja pystyisi ottamaan EU- ja puolustuspolitiikan haltuunsa ja edistämään niitä Natosta irrallaan. Toivoin yhteistyötä turvatakuista puolustusyhteistyöhön ja jopa kansallisvaltioista vapautettuun yhteiseen EU-armeijaan asti. Sitä saatamme tarvita tulevaisuudessa voidaksemme olla kolmas blokki, USA:n ja Kiinan välillä.

En tiedä oliko tätä ikkunaa koskaan, oliko se miten lujaa laudattu kiinni ja missä sorkkarauta sijaitsi, mutta olisi ollut hienoa saada yrittää. Nyt on katsottava muualle.

Palaan kuitenkin hetkeksi vuoden 2015 kampanjaani. Se ei saavuttanut suurta kannatusta, äänimäärä jäi vähäiseksi. Koin sen kuitenkin omilla kriteereillään onnistuneeksi. Miksi?

Seisoin keskikokoisen, ruotsinkielisen kaupungin pitseriassa, ja kysyin ravintoloitsijalta saisinko jättää flaikkujani hänen eteispöydälleen. Hän otti yhden, luki, irvisti ja kysyi ruotsiksi, “miksi ei Natolle?” Vastasin harjoitellulla puheella EU:n seisomisesta omilla jaloillaan, mutta hän keskeytti minut. “Olen Kosovon albaani.” Ouch. 

Hänen kansaansa kohdistunut uhka ja väkivalta loppui vasta Naton ja pommitusten jälkeen 1999. Ammuin kuitenkin takaisin. “Kuules, se oli mahdollista vain, koska (Saksan silloinen vihreä ulkoministeri) Joshka Fischer asettui Naton pommitusten taakse.”

Ravintoloitsija vilkaisi flaikkua uudelleen, harkitsi ja nyökkäsi. Mainokseni saivat tilaa, ja kun palasin viikkoa myöhemmin, ne olivat vieläkin esillä.

Meillä oli mahdollisuus puhua toisenlaisen, paremman maailman puolesta, unelmoida siitä että turvallisuutemme olisi omissa käsissämme, eurooppalaisina. Juuri nyt ei ole. Nyt tarvitaan voimakkainta mahdollista yhtenäisyyttä rintamalinjassa hyökkääjää vastaan. Tämä tarkoittaa harmi kyllä sotilasliitto Natoon liittymistä, yhdessä Ruotsin kanssa. 

Olen jutellut itävaltalaisten tovereiden kanssa, ja heidän arvionsa maansa kyynisestä politiikasta on varmaan harmi kyllä oikea. Itävaltalaiset tulevat muiden Nato-maiden ympäröiminä jäämään vapaamatkustajiksi. Irlannilla on oma historiansa, jota en kadehdi, ja he jäävät ymmärrettävästi myös ulkopuolelle. 

Jäljelle jää työ: mahdollisimman EU- ja eurooppalaisjohtoisen puolustusliittymän puolesta raataminen, varautuminen kaikkiin Yhdysvaltojen 2024 presidentinvaalien tuloksiin, Ukrainan taistelevan kansan tukeminen ja uinuvan jättiläisen eli Saksan heräämisen edesauttaminen. Meidän on kehitettävä omia vahvuuksiamme, kuten solidaarisuutta. Refugees Welcome oli totta 2015 ja on sitä nyt.

Kriisistä pitää oppia vastaisen varalle

“Sotilaat sotivat kuten he harjoittelevat” -lauseella on perusteltu Venäjän tähän asti huonoa sotamenestystä. Vastaava pätee myös poliitikkoihin, “edellisestä kriisistä opittua sovelletaan seuraavaan”.

Vuoden 2008 talouskriisiä seurannut eurokriisi oli katastrofi ja sitä hoidettiin huonosti. Pandemian iskiessä EU:ssa siitä oltiin kuitenkin opittu. Nyt osattiin ja uskallettiin aiemman kriisin opetusten pohjalta vapauttaa valtavat talousresurssit. Ne paransivat asemaamme, pelastivat ihmishenkiä ja pakottivat EU:n yhtenäisyyttä ja toimintakykyä eteenpäin nopeammin kuin mitä olisimme uskoneet mahdolliseksi.

EU:n voimakas ja hyvin koordinoitu taloudellinen vastaveto Venäjän hyökkäyssotaan olisi ollut vaikea kuvitella ilman pandemian opetuksia. Samaten seuraaviin kriiseihin mentäessä nyt opittua tullaan soveltamaan, hyvässä ja pahassa. Tehtävämme on vaikuttaa siihen, miten.

Yksi väite imperiumeista on, että niiden liepeillä käytetyt keinot tuodaan ytimeen. EU ei ole imperiumi, mutta opittu siirtyy eteenpäin. Toivon että nyt saavutettu yhtenäisyys, strategiset ja taktiset opit taloussanktioista, taloudellisesta voimankäytöstä ovat se, mikä palaa myös ytimeemme. 

Tarvitsemme nimittäin juuri nyt keinoja vastata Unkarin yhtenäisyyttä rikkovan hallituksen sekoiluun. Orbán on voittanut vaalinsa, ja jotta hän ei voittaisi sisäistä konfliktia, meidän on otettava opiksemme. Mitkä keinot meillä – EU-komissiolla, muilla jäsenmailla, meillä kaikilla – on käytettävinä ja opittuina? Mitkä Putinia vastaan käytetyt järjestelmät ovat monikäyttöisiä, sanktioista ja tuomitsemisesta alkaen?

Emme voi jäädä odottamaan sodan loppumista. Sisäinen sabotaasi ja rintamalinjan rikkominen itsessään saattavat pidentää sotaa. Poliitikkomaista, ehkä, mutta se mitä halusin ennen sotaa on tässä uudessakin tilanteessa oikein. “Turvallisuus Natosta, solidaarisuutta Euroopassa.”