Jenni Pitko on arkkitehti ja lisäksi näköalapaikalla eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtajana.
”Ei missään tapauksessa ole pohdittu riittävästi ilmastonmuutokseen sopeutumista. Ongelma on käsissä – jo nyt on nähty isot haasteet kaupunkiympäristössä.”
Hänen mukaansa sellaiset ilmiöt kuin merenpinnan nousu ja hulevesien hallitseminen on kyllä tunnistettu.
”Sen sijaan kuumarasitusta ilmiönä ei ole otettu huomioon. Miten sen paheneminen estetään? Pitää pystyä hallitsemaan lämpökuormaa. On lämpösaarekkeita, joiden kuumuudesta ikäihmiset eivät pääse ulos. Tarvitaan ajattelutavan muutos.”
”Kysymys ilmastonmuutokseen sopeutumisen ja sen hillinnän tasapainosta on hyvä”, toteaa myös Atte Harjanne, kaupunginvaltuutettu ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja.
Mikko Vesterinen valmistelee väitöskirjaa, jossa hän vertailee eri puolueiden tavoitteita kaupunkisuunnitteluun liittyen Helsingissä, Oulussa ja Tampereella.
”Ilmastonmuutokseen sopeutuminen näkyy vain vähän eri puolueiden ohjelmissa. Jos sopeutuminen yleensä olisi vahvemmin esillä, myös kaupunkitilan kuumeneminen ja viherrakentaminen nousisivat tärkeämmiksi”, hän arvioi.
Etenkin kaupunkitilan kuumenemisen suhteen hänen mukaansa vihreilläkin olisi parantamisen varaa – myös eurooppalaisilla foorumeilla.
Kun lukee vihreiden nykyisiä linjauksia aiheesta sekä Helsingissä että kansallisella tasolla, ne voisi kiteyttää näin: Tiivistä pitää olla, että ihmisille saadaan asuntoja ilman että kaupunki leviää kuin syöpä ja samalla tuhoaa luontoa ja tuottaa yhä enemmän kasvihuonepäästöjä. Puistoja ja muuta kaupunkivihreyttä taas pitää suosia virkistyksen, viihtyvyyden, hulevesien hallinnan ja biodiversiteetin takia. Lämpösaarekkeiden kuumeneminen ei ilmiönä näissä kirjauksissa nouse esiin.
”Ilmastonmuutos pakottaa meidät miettimään asioita uudelleen. Meidän on päivitettävä omat ajatuksemme. Hyvän elämän ja terveyden suhteen ei Suomessa – eikä vihreissä – olla herätty”, katsoo Jenni Pitko. Hyvä asia on hänen mukaansa se, että vihreät ovat tähänkin mennessä kyenneet kehittämään omaa ajatteluaan, kun tietoa on tullut lisää.
Nollasummapeli?
Kun Helsingin väkimäärä kasvaa, näyttäytyy yhtälö helposti nollasummapelinä, jossa vastakkain ovat viheralueet ja asuntojen rakentaminen kasvavan väestön tarpeisiin kaupunkia tiivistämällä. Onko Helsingin väestön kasvu vastustamaton luonnonvoima, pitääkö kasvua tavoitella vai ohjata muualle? Onko alueellisia eroja yritetty tasoittaa liikaa vai liian vähän?
”On tehty kaikki Helsingin kasvun pysäyttämiseksi. On hajasijoitettu kaikki, mitä ikinä voi”, sanoo kaupunginvaltuutettu ja ympäristölautakunnan jäsen Otso Kivekäs. Hän listaa muitakin hajauttamisen keinoja, kuten sen, että infran tuki on suhteessa paljon suurempi muualla kuin Helsingissä.
”Hyvä tulevaisuus voi syntyä siitä, että muutkin kaupungit kasvavat”, sanoo puolestaan kaupunginvaltuutettu Mari Holopainen.
Jenni Pitko on samoilla linjoilla: ”Olisi järkevämpää, jos paine kohdistuisi tasaisemmin.” Kysymys on myös muiden keskusten vetovoimasta – sellaisten kuin Tampere, Turku tai Kuopio.
”Tampere on omilla toimillaan mahdollistanut vetovoimansa kasvun”, Jenni Pitko arvioi.
Helsingin väkimäärän kasvu on ennätystasolla, eikä laskua ole näköpiirissä. Asuntoja siis tarvitaan, mutta kuinka paljon? Mari Holopainen kantaa huolta siitä, että Helsingissä asuntojen rakentamisessa mennään liikaa määrä, ei laatu edellä. Ja se määräkin on Holopaisen mukaan ylimitoitettu. Hän on esittänyt 8000 asunnon vuositavoitteen laskemista maltillisemmaksi. Esimerkiksi 6000–7000 asuntoon.
”Sekin on kova tavoite. Aikanaan virkemiesvalmistelussa taso oli 7000 asuntoa. Nyt on kaavavarantoa kertynyt ja rakentaminen tyssännyt. On hyvä aika pohtia, onko jatkossa syytä pitää samaa vauhtia.”
Asuntoja toimistoihin ja teollisuusalueille?
Keskustassa on toimistotilaa vajaakäytössä. Sen muuttaminen asunnoiksi voisi olla osaratkaisu, pohtii Mari Holopainen:
”Joitakin asioita pitää kuitenkin pitää mielessä: työpaikat tuovat eloisuutta ja kysyntää esimerkiksi lounasravintoloihin. Ei myöskään saisi käydä niin, että iloinen iltameininki katoaisi alueelta, jossa asunnot valtaavat alaa. Pitää huolehtia elämyksellisyydestä, kulttuurista, jotka joskus tarkoittavat myös melua.”
”Keskusta on edelleen paras työpaikka-alue”, korostaa Otso Kivekäs.
Jatkossa on hänen mukaansa kuitenkin mahdollista entistä joustavammin muuttaa toimistotilaa keskustassa asunnoiksi. Etenkin, jo ne ovat alkuperinkin olleet asuntoja.
”Tähän on tulossa nyt joustavuutta. Asia on valmistelussa.”
Vihreiden mielestä on monella tavalla fiksumpaa rakentaa asuntoja vajaakäytössä oleville teollisuusalueille kuin viheralueille, etenkin jos ne ovat liikenteellisesti erinomaisia kuten Herttoniemi ja Roihuvuori. ”Teollisuusalueet on iso asia. Esimerkiksi yleiskaavan laadinnan aikaan vain vihreät kannattivat Herttoniemeen lisää asuntoja”, sanoo Kivekäs.
Ajankohtainen kysymys on myös Pitäjänmäen teollisuusalueen muuttaminen yleiskaavassa osin asumiseen, jotta viereinen Riistavuori säilyisi.
”Aikanaan alue on kaavoitettu toisin. Biodiversiteetin, puiden ja luonnon merkitys ei ole ollut sellainen, kun nyt sen näemme”, arvioi Mari Holopainen.
Holopainen ei pidä siitä, että puhutaan lähiöistä yhtenä massana vaan niiden vetovoimaa pitää vahvistaa räätälöidysti.
”Meidän pitäisi puhua kaupunginosista niiden oikeilla nimillä. Niillä on omat vahvuutensa ja erityispiirteensä, jotka on löydettävä ja joita on nostettava. Alueilla on usein luonto upeasti esillä ja yhteys siihen”.
Tiivistää pitää, mutta miten?
Tiivistä siis pitää olla, mutta millaista tiivistä?
”Kaupunkirakenteen tiivistämisessä tekemisen laatua pitäisi arvottaa enemmän”, sanoo Atte Harjanne.
Viihtyisyyttä, omaleimaisuutta ja laadukkaampaa arkkitehtuuria peräänkuuluttaa myös Holopainen.
”Olen täydennysrakentamisen puolestapuhuja. Kysymys on tiivistämisen tavasta. Ei pidä tehdä niin kuin grynderit ovat valmiita tekemään eli rakennukset ovat syviä ja asunnot ahtaita”, linjaa arkkitehti Pitko.
Hallitusohjelma ei lupaa hyvää
Viime vaalikaudella ei päästy sopuun maankäyttöä koskevasta lainsäädännöstä. Nykyisen hallituksen ohjelmassa asia kulkee otsikolla alueiden käytön lainsäädäntö. Periaatteessa tässä voisi olla sauma tarttua myös ilmastonmuutokseen sopeutumisen kysymyksiin, ovathan yleiskaavat ja asemakaavat lain keskeistä sisältöä.
”Hallituksen tavoitteet eivät kyllä näytä lupaavilta. Niissä painottuu sujuvoittaminen”, arvioi Pitko. Lisäksi tutkimus- ja kehitysrahaa pitää hänen mukaansa ohjata myös luontopohjaisten ratkaisujen kehittämiseen.
Ensiapu: viileyttä koneiden voimalla
Kun kuumarasitus vie vanhuksilta voimat, nopein keino on viilentää asuntoja, hoivakoteja ja muita heille tärkeitä rakennuksia. Emme todennäköisesti kuitenkaan vielä täysin ymmärrä, miten rakennuksiin ja mikroilmastoon vaikuttaisi ajan oloon se, että yksittäiset kotitaloudet hoitavat viilennyksen kukin erikseen. Kaupungin viilentämistä pitää Harjanteen mukaan miettiä kokonaisuutena ja monesta näkökulmista:
”Pahimmillaan yksilön ratkaisut helpottavat omaa oloa, mutta voivat kuumentaa lähistöä entisestään ja pahentaa tilannetta, kun lämpö puhalletaan asuntojen sisältä ulos ja samalla vielä energian kulutus kasvaa”, arvioi Atte Harjanne.
Kaukokylmän mahdollisuudet sen sijaan ovat hänen mukaansa kiinnostavia.
”Siinä voisimme olla edelläkävijöitä.”
Myös Otso Kivekäs uskoo kaukokylmän mahdollisuuksiin. Sen käytössä on kuitenkin rajoitteensa.
”Se on raskas, eikä teknisesti mahdollinen kuin tietyillä alueilla.”
Kivekäs arvioi, että osa ongelmasta on kulttuurissa. Viilennystä ole pidetty tarpeellisena.
”Suomessa on totuttu ajattelemaan, että mitä enemmän aurinkoa ja lämpöä, sitä parempi. Jos aurinko vaan paistaa, niin kaikki talteen!”
Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että talvet ovat Suomessa kylmiä. Siksi ratkaisuja ei voi etsiä vain helteet mielessä. Kuumarasitus on yksi lisämuuttuja jo valmiiksi vaikeaan monimutkaiseen yhtälöön.
”Etenkin, kun osa tekijöistä on ristiriitaisia. Hiilidioksidipäästöt pitää saada alas ja lämmintä pitää olla talvella sisätiloissa”, huomauttaa Kivekäs.
Vihersormet ja viherkertoimet
Kaikenlainen kasvillisuus on avainasemassa kuumarasituksen hillinnässä. Mikko Vesterinen muistuttaa, että vihersormet ovat olleet vakiintunut osa Helsingin kertomusta.
”Sen ajattelun ovat kaikki puolueet jakaneet. Aikanaan korostettiin enemmän hyvinvoinnin näkökulmaa, mutta nyt niiden säilyttämiseen on entistä painavammat syyt.”
Nykyisin ehkä puhutaan toisilla sanoilla, kuten viherkäytävät. Samasta asiasta on kuitenkin Vesterisen mukaan kysymys.
”Ehkä vihersormista ei enää niin paljon puhuta, koska niitä on jouduttu niin paljon nakertamaan, että saadaan liikenne ja asutus yhteensovitettua”, hän pohtii.
Yksi uudehko tapa ohjata lisäämään kasvillisuutta on viherkerroin.
”Se on hyvä keino. Siitä tosin puhutaan enimmäkseen hulevesien hallinnan yhteydessä”, sanoo Atte Harjanne.
”Erilaisia viherpintoja pitäisi periaatteessa olla enemmän ja ohjataankin siihen suuntaan. Mikrotasolla toteutus kuitenkin mättää. Esimerkiksi Kalasatamaan piti tulla kaikkiin rakennuksiin viherkatot, mutta muutoshakemusten kautta niiden määrä laski merkittävästi”.
Otso Kivekäs arvioi, että viherkertoimesta ei vielä ole paljon kertynyt kokemusta.
”On kuitenkin selvää, että tällä vuosikymmenellä kaavoissa on enemmän vihreää kuin viime vuosikymmenellä.”
Hän muistuttaa, että viheralueiden sijoittelulla on paljon reunaehtoja aina pinnanmuodostuksesta lähtien.
Lisää suuria puita!
Pahenevien helleaaltojen myötä suurten puiden arvo on ymmärretty uudella tavalla.
”Viilennyksen tarve alleviivaa sitä, että tarvitaan lisää puita myös alueilla, joilla niitä ei vielä ole. Usein perustelu on, että ei ole riittävästi tilaa, koska asfaltin alla risteilevät jo lukuisat putket, johdot ja kaapelit”, Holopainen kuvaa.
Hän pohtii, onko asia nyt ihan niin mustavalkoinen.
”Onko keinoja oikeasti etsitty ja puntaroitu riittävästi esimerkiksi Hämeentiellä. Olisiko toisin, jos poliittinen ohjaus olisi ollut vahvempaa? Jos ei jo etukäteen ajateltaisi, että tekniikka sanelee toteutuksen? Tässä on kyllä vastuu koko valtuustolla.”
Teknisellä näkökulmalla on myös Vesterisen mukaan kaupunkisuunnittelussamme ylivalta.
”Tämä perinne tulee pitkälti Yhdysvalloista. Se ei huomioi kaupungin moninaisuutta.”
Lisäksi jäykkyyttä tuo tarkka normitus.
”Jos puun on oltava kuuden metrin etäisyydellä rakennuksesta, se rajaa pois todella paljon paikkoja puilta. Voisiko tästä hiukan joustaa”, Kivekäs pohtii.
Yhden asian kuitenkin voi aina tehdä: istuttaa isompia taimia.
”Nyt puut istutetaan varsin pieninä”, sanoo Jenni Pitko.
Betoniset pihakannet taas kätkevät alleen parkkipaikkoja, mutta estävät tehokkaasti suurten puiden kasvamisen. Kun puu alkaa olla riittävän suuri varjostaakseen, onko jo tullut aika uusia kannen rakenteet. Jatkossa on tarkoitus suosia maavaraisia pihoja ja ratkaista pysäköinti muuten, kertoo Otso Kivekäs. Esimerkiksi Verkkosaaren pohjoisosaan ei saa enää tehdä pihakansia. Vaihtoehtoja ovat esimerkiksi erilliset P-talot tai pysäköintipaikoille asetettu maksimimäärä.
Vihreiden aloitteesta Helsinkiin onkin päätetty istuttaa 100 000 puuta. Holopainen korostaa, että nyt on huolehdittava siitä, että niille on myös rahoitus. Tärkeitä paikkoja ovat etenkin koulujen ja päiväkotien pihat.
”Tässä pitää skarpata vielä lisää. Jokaisella päiväkodilla pitää olla istutuksia ja puita niin, että lapsilla on mahdollisuus olla ulkotiloissa”, painottaa Kivekäs.
Kaikenlainen kasvillisuus tarjoaa laajan kirjon ekosysteemipalveluita. Viilennyksen lisäksi myös viihtyisyyttä, virkistystä, hulevesien hallintaa ja elintilaa muille eliöille. Mikko Vesterinen lisää listaan myös ikääntyvän väestön tarpeen tunnistettavalle tutulle ympäristölle – puut voivat olla muistisairaan tärkeitä maamerkkejä.
”Vanhan puun kaataminen iskee ikääntyneisiin kahta kautta – se vie varjon ja murentaa turvallisuuden tunnetta.”
Jenni Pitko sanoittaa samaa asiaa: ”Meillä suomalaisilla on ihon alla kaipuu luontoon.”
Lue Kuuma kaupunki -sarjan aikaisemmat jutut täällä.
Muista myös Kuuma kaupunki -keskustelutilaisuus lauantaina 18.11. Helsingissä. Ilmoittaudu mukaan Vision nettisivun kautta.
0 kommenttia